Psykoterapeutti Maaret Kallio kysyi taannoin viideltä tunnetulta suomalaiselta mitä he haluaisivat sanoa nuorelle itselleen. Yksi heistä oli muusikko Kasmir eli Thomas Kirjonen, 33.
”Amiksesta tuli paljon kuittailua kavereilta, etenkin, kun muut kaverit hakivat Kauniaisten lukioon ja valloittivat aivan toisenlaiset reviirit. Nuorena miettii paljon sosiaalisia kuvioita ja sitä, jääkö ulkopuolelle. Fear of missing out, sitähän se oli. Ulkopuolelle jäämisen pelko voi pahimmillaan johtaa vaikeisiinkin mutkiin, jos on oltava muiden mukana hinnalla millä hyvänsä. Jossain määrin minuunkin tarttui pitkäksi aikaa muiden tarjoama amisleima, johon liittyi paljon häpeää ja noloutta. Mietin usein salaa kavereidenkin seurassa, olenko huonompi kuin muut. Ikään kuin olisi jotenkin automaattisesti luuseri, jos halusi amikseen. Vaikka ei se ollut minulle joutumista, vaan oma tahto ja valinta.” (Helsingin Sanomat, 31.5.2018)
Kasmir haluaisi kertoa nuorelle itselleen häpeävänsä turhaan amisleimaa!
Amis ei ole leima, eikä jatkokouluttautumisen este. Siitä Jatkoväylä-hankkeessakin on osaltaan kyse – amiksen vetovoiman kasvattamisesta sekä opiskelijoiden jatko-opiskelumahdollisuuksien lisäämisestä!
Amis ei ole leima, eikä jatkokouluttautumisen este.
Xamkin yhteisöpedagogiopiskelijat haastoivat Jatkoväylän opoja, opettajia ja koulutuksen kehittämisen parissa työskenteleviä muistelemaan nuoruusvuosiaan. Heitä pyydettiin piirtämään omakuva toisen asteen opiskelijana sekä pohtimaan, millaista ohjausta opettajat ja opot olisivat nuorena kaivanneet?
Oli kuuskyt- ja ysikytluvun nuoria. Oli nuoria näiden vuosien väliltä. Ajatukset vei amikseen tai lukioon. Oppilaitosten ammattilaisista kuoriutui muistoissaan nuoria, jotka harrastivat, juhlivat, seurustelivat miettivät välivuotta, elivät hetkessä. Oli kunnianhimoisia, päämäärätietoisia ja koulumyönteisiä nuoria. Oli myös nuoria, joille tärkeintä olivat harrastukset, musiikki, liikunta, autoilu, kaverit ja kotoa poissa oleminen sekä hauskan pitäminen.
Tulevaisuuden suunnitelmat opiskeluun ja työllistymiseen liittyen tuntui mietityttävän opettajia ja opoja nuoruusvuosina. He kuvasivat päämäärän puuttumista, sattuman vaikutusta, epävarmuutta, maailman avoimuutta, unelmia ja avointa mieltä elämään. Kesätyöt olivat monille tärkeitä.
Eräs opettaja muistelee lukion opinto-ohjaajansa ohjaustaitoja: ”Sinusta ei tule koskaan mitään!” Toisin kävi. Kokemus on kuitenkin selkeästi kulkenut mukana pitkään. Onneksi myönteisiä muistoja oli enemmän: ”Lukion opettaja kysyi, olenko ajatellut opettajan uraa > kannusti löytämään vahvuuksiani > sijaiseksi”.
Millaista ohjausta olisi kaivattu nuorena?
Muutama ei kaivannut minkäänlaista, koska nuorenahan tietää ja elämä on nyt.
”Tiedän itse! Päätän itse! ”
Jotain kuitenkin kaivattiin, kuten keskustelumahdollisuuksia. Kaivattiin vahvuuksien sekä mahdollisuuksien kartoittamista. Kunnollista ohjausta opiskeluun. Uraohjausta – mistä haaveilet, missä olet hyvä? Vuorovaikutustaitoihin, kansainvälistymiseen ja yrittäjyyteen kaivattiin enemmän ohjausta ja treeniä! Yksilöohjausta. Omilta kouluvuosiltaa jäätiin kaipaamaan myös tietoa valinnanmahdollisuuksista, opintojen suuntaamisesta, työnhakuun ja työllistymisvaihtoehtoja sekä pohdintaa, miltä tulevaisuusopintojen jälkeen näyttää.
Mitä itse jäin lukiovuosiltani kaipaamaan? Ehkä sitä, että joku olisi aidosti koulussa kysynyt mitä kuuluu, mitä ajattelen ja mistä haaveilen tulevaisuudessa. Tsempannut vahvuuksissa ja uraohjannut! Haluaisin tänään sanoa tuolle nuorelle lukiolaiselle, että riität ja osaat. Näet vielä!
Haluaisin tänään sanoa tuolle nuorelle lukiolaiselle, että riität ja osaat.
Jokainen tarvitsee ohjausta – läpi elämän! Yritetään siis jättää myönteisiä jälkiä!
Hyvää juhannusta ja aurinkoa,
Piia-Elina Ikonen
Jatkoväylä-hankkeen projektipäällikkö