Veden pyörittämistä graniittisista kivipalloistaan tunnettu Sorvikivi Oy sai alkunsa Vainikan yrittäjäpariskunnan autotallissa. Aikanaan pallot matkasivat eri puolille maailmaa. Viime vuodet on keskitytty tekemään alihankintaa ja tilaustöitä.
Savitaipalelaiset Eero ja Kaarina Vainikka ehtivät paiskia monenlaisia töitä ennen yrittäjäksi ryhtymistään. Eero kiersi maapalloa merimiehenä, yhdessä käytiin töissä autotehtaalla Ruotsissa ja kun Eeron terveys ei enää kestänyt kotimaan teillä rekalla kurvailua, pariskunta päätyi yrityksen perustamiseen vuonna 1984.
”Hankimme ensin sorvin, jonka lainan takuuksi laitoimme melkein maksetun omakotitalon. Paikkakunnalla oli siihen aikaan kolme pankkia, joista viimeinen halusi antoi sorvin ostorahan lisäksi reilummin lainaa, että saimme yrityksen pystyyn”, Eero Vainikka muistelee.
Inspiraatio kivien hyödyntämiseen tuli läheltä. Kotipitäjän Savitaipaleen kirkon ulkopinta on vuorattu muutaman kilometrin päästä Lavikanlahdesta louhitusta rapakivigraniitista.
”Se on paikkakunnan ehdoton ylpeys. Lujaa kiveä. Tuollainen rakennus kuvastaa suunnittelijan ja valmistajan sielunelämää ja luo paikkakunnalle yhteishenkeä. Samantyyppisesti merkittävä rakennus on mielestäni Kansallismuseo Helsingissä.”
Pariskunta alkoi aluksi sorvata käsityötuotteita, kuten vuolukivipatoja, -tikareita ja -mortteleita.
”Vuolukivi saatiin Juuasta, itse suunnittelimme mallit ja toteutimme ne. 1990-luvun alussa suosittu oli pihvikivi, jolla paistettiin pihvejä pöydässä. Muuten hyvä, mutta siitä saattoi roiskua rasvaa iltapuvuille.”
Sitten yritykset innostuivat tilaamaan yrityslahjoja. Yhdelle tehtiin Siilinjärven apatiitista kelloja ja tikareita suuria määriä. Toiselle 1700 pikaria, joihin kaiverrettiin yhtiön myymien lääkkeiden nimiä. Kolmannelle tehtiin Virtasalmen marmorista mortteleita, jotka päätyivät apteekkeihin lahjoiksi. Sorvikivi teki myös kahdelle sähkökiukaiden valmistajalle alihankintaa.
Vienti käynnistyi vauhdilla
”Mielessä kuitenkin oli koko ajan, että pitäisi olla joku oma artikkeli, jolla ei olisi kulttuurirajoja. Sitten keksittiin hioa vesijohtoputken päällä hautakivipalloja ja kun ne tietyssä työvaiheessa alkoivat kellua, niin älysin, että tässä on nyt jotain.”
Eero Vainikka kehitti veden pyörittämille graniittisille palloille oman valmistustavan. Patenttia sille ei saatu, kun ranskalaiset olivat 1900-luvun alussa ehtineet patentoida menetelmän.
”Aloimme tehdä isoja palloja. Kun Tukholmaan haluttiin tilata yli metrin halkaisijan pallo, syntyi ajatus laitteesta, jolla niitä voisi tehdä. Laitteelle sitten saatiin laite- ja valmistusmenetelmäpatentit.”
Omasta valmistusmenetelmästä tuli kilpailuetua, ja vientikauppa alkoi vetää. Yleensä myyntiagentiksi tarjoutui kivipalloista innostunut ihminen, jolla saattoi olla suomalaisia sukujuuria. Yhdysvalloistakin otettiin yhteyttä, kauppa kävi ja pariskunnalle tuli kutsuja avajaisiin, joissa pallot olivat näyttävässä osassa.
”Suomalaissyntyinen kaveri myi siellä louhosporia. Hän teki lopulta kymmeniä kauppoja kivipalloista. Iso pallo meni Oklahoman Tulsan eläintarhaan, missä avajaisissa palloa oli kuvaamassa kolme eri radio- ja tv-yhtiötä. Kun heillä oli pumpun tilaus pari päivää myöhässä, tein puutarhaletkusta virityksen, jolla kuusi tonnia painava pallo pyöri. Välillä toimitusten kanssa oli niin kiire, että palloja lennätettiin jopa lentokoneella, kun kustannuksilla ei ollut tilaajalle väliä.”
Myös Tanskassa asunut suomalaissyntyinen arkkitehti kauppasi palloja. Pisimpään veti Saksan markkina.
”Toimitimme pieniä palloja Saksaan kolmen kuukauden välein, kunnes kiinalaiset tulivat siihen väliin. Saksaan toimitimme myös paljon kivestä tehtyjä altaita, mutta siihenkin kiinalaiset alkoivat sitten työntää halvalla tuotteitaan.”
Kotimaista kiveä ei osata arvostaa
Eero Vainikka on huomannut vuosien varrella, että suomalaiset eivät tiedä paljoakaan oman kotimaansa kivilajeista.
”Kun kilpailutetaan, niin usein valitaan ulkomainen, halvempi kivi, vaikkei se välttämättä kestä näissä oloissa. Kilpailutuksissa pitäisi selvittää kiven lujuuskestävyys ja veden imeytymismäärä, ettei pakkanen ja eroosio tuhoa kiveä. Me suomalaiset ilmoitamme kilpailutuksissa veden imeytymismäärän painoprosentteina, kun ulkomaiset kilpailijat ilmoittavat sen tilavuusprosenteissa eli luvut eivät ole vertailukelpoisia.”
Hän varoitteleekin, että etenkin pääkaupunkiseudun kohteisiin valmistuu nyt niin paljon ulkomaisesta kivestä tehtyjä kohteita, ettei siitä hyvä seuraa pitkässä viivassa.
”Helsinki täyttää kaatopaikkansa kiinalaisella rojukivellä.”
Yrittäjyydestä tuli osa elämää
Kaikesta huolimatta Sorvikiven yrittäjäpariskunta ei ole lyönyt hanskoja tiskiin, vaan jatkaa 34 vuoden kokemuksella.
”Toimitamme nyt rakennuskiviä ja teemme hautakiviä muille yrityksille. Erikoisempiakin tilaustöitä toki tulee.”
Myös muut pienet kivialan yritykset ovat olleet viime vuodet tiukoilla.
”Isot ottavat kilpailutuksissa urakat monesti käsittämättömän halvalla hinnalla. Onneksi me olemme erikoitunut toimija, joka pystyy tekemään monentyyppisiä töitä.”
Yritys työllistää tällä hetkellä yhden ulkopuolisen työntekijän, kun parhaina vuosina palkkalistoilla oli puolen tusinaa osaajaa. Luottotyöntekijä myös halutaan pitää palkkalistoilla.
”Lomauttanut en ole 22 vuoteen ketään. Mielestäni työnantajan velvollisuus on pitää työntekijöistä huolta. Jos kaikki työntekijät olisivat samanlaisia kuin meidän työntekijämme, kiinalaiset eivät saisi täällä kaupaksi kuin syömäpuikkoja.”
Pariskunnan oma työnjako on pysynyt samana vuosia. Kumpikin venyy kaikkeen. Kaarina Vainikka hallitsee niin paperihommat kuin tuotannon. Hän on vuosien varrella hionut, sorvannut ja valmistanut pienesineitä.
”Kaikki eivät näe, mitä kiven sisässä on. Jos pallokivestä tekee pienesineitä, siitä voi syntyä hukkaa, kun pallo on aika iso kuvio.”
Yritys toimii Savitaipaleen teollisuusalueella hallissa, jonka vanhin osa toimi aikoinaan ompelimona.
”Viime vuosina isojenkin toimijoiden investoinnit ovat hiljenneet, joten kotimaisten kivituotteiden kauppa on hiljaista. Sitten on vielä sellainenkin ilmiö, että arkkitehdit vaihdattavat suunnitelmissa olevia kiviä omiin, edullisempiin vaihtoehtoihinsa, mikä vääristää tilannetta entisestään. Valituksi tulee heidän mielestään kiinnostava toimittaja, joten muilla ei ole mahdollisuuksia kilpailla. Tätä tapahtuu hyvin paljon.”
Pariskunnalla on kolme lasta, mutta jatkaja ei ole vielä ilmoittautunut.
”Tämä on elämää, mitä me elämme. Kun on tiukemmat ajat, pistetään nyörit tiukemmalle ja tyydytään siihen, mitä on. Yrittäminen vaatii pitkäjänteisyyttä. Meillä on luontainen halu tehdä jotain, mihin voi laittaa omaa ajatusta. Koulutustahan tällaiseen kivialan yrittämiseen ei edes ole.”
”Jos yrityskaupan tekisi, se vaatisi kahden vuoden opastuksen, että uusi yrittäjä oppisi luomaan kontaktit kollegoihin. Jatkumoa on oltava ja on hyvin tärkeää tuntea kollegat. Jos on töitä, mutta ei kiveä, kollegat myyvät, kunhan olet rehellinen maksuajan kanssa. Jos vedät välistä, et pääse enää koskaan takaisin.”
Suomalainen erikoisuus
Vainikat omistavat kotipaikkakunnallaan kivilouhoksen, jonka toinen osakas on perikunta. Kiveä ei tällä hetkellä louhita.
”Kultaa on enemmän tässä maailmassa kuin samanlaista kiveä, graniittista pallokiveä. Sitä on nyt turha louhia, kun se ei pääse oikeuksiinsa. Emme mainosta tätä asiaa. Se, joka tietää, tietää. Jääköön louhoksen kivi tuleville polville. Kivellä on aikaa varttua. Kotimaisilla kivillä ei ole kiirettä nyt.”
Eero Vainikka muistuttaa, että pallokivi on hyvin harvinainen kivilaji maailmankin mitassa.
”Pallokiviesiintymiä on maailmassa noin 100, niistä 75 on täällä Suomessa. Kiintokallioistamme niistä löytyy noin 32. Niistä vain kolme on graniittia. Meidän louhoksemme on ainoa, josta on lupa louhia pallograniittia. Pallokiven synnystä on erilaisia teorioita, joista on väitelty 1930-luvulta asti.”
Hän toivoo, että kotimainen kivi saisi ansaitsemansa arvostuksen kestävänä materiaalina.
”Jos rakennettaisiin niin, että katsotaan rakennuksen tai tienpinnan käyttöikää ja verrattaisiin sitä hankintakustannuksiin, kotimainen kivi olisi ylivertainen materiaali.”
Yrittäjänä Eero Vainikka on pitänyt mottoinaan sotaveteraanin hänelle aikoinaan antamat neuvot.
”Hän sanoi minulle, että älä ulvo lauman lailla. Toinen neuvo oli, että älä ajattele, mitä naapuri ajattelee, vaan tee, miten itse ajattelet. Niistä olen pitänyt kiinni.”
Teksti ja kuvat: Päivi Kapiainen-Heiskanen
Artikkeli on tuotettu osana LIIKE-hanketta.
