Istun junassa. Matkustan ilman tietokonetta ja paperinen junalippu kädessäni odotan konduktööriä. Väistämättä mietin, miltä mahdan näyttää näin digiaikana. Miten muut matkustajat tulkitsevat olemustani, taustaani, työtäni? Vai tulkitsevatko he edes? Työkännykkäni soi. Juttelen siihen hetken hyvinvointidatan keruusta ja tekoälystä. Muuttuiko muiden tulkinta minusta nyt? Mikä työidentiteettini on?

Olen jo toistakymmentä vuotta seurannut suomalaista työelämää, etsien omaa paikkaani ja identiteettiäni monenlaisissa työyhteisöissä, niin ihmisenä kuin työntekijänä. Projektityöläisenä aiheet, tavoitteet, tiimit ja ympäristöt muuttuvat usein. Luon nahkani jatkuvasti uudelleen ja aloitan uudessa roolissa aina alusta. Opin uuteen rooliini, kunhan olen avoin, kuuntelen, kyselen ja kestän epävarmuutta. Samalla mietin kuumeisesti, miten esittelen itseni taas uudelle ammattiryhmälle. Miten saan ihmisten luottamuksen? Miten opin heidän kielensä, kaikki alan oikeat termit? Usein päädyn esittämään tyhmät kysymykset, jotka lopulta tuntuvat mahdollistavan yhteisen ymmärryksen kehittymisen.

Miten paljon oma tulkintani vaikuttaa työidentiteettiini? Pukeutuminen, käyttäytyminen, tyyli, tutkinto, kokemus ja yhteisö? Avainsanoja minulle ovat aitous, kiinnostus, jatkuva halu oppia ja ymmärtää paremmin maailmaa. Niillä aineksilla olen päässyt eteenpäin. Mutta mistä työidentiteetti koostuu? Voiko sitä jatkuvasti vaihtaa? Voiko sen määritellä, ja onko määrittely edes tarpeen?

Mikään titteli, tutkinto, tausta tai työn kuva ei täysin määritä ketään meistä. Luomme työidentiteettimme aina uudessa työyhteisössä uudelleen. Tuomme osaamisemme, persoonamme ja kokemuksemme kaikkien käyttöön, ja eniten ratkaisee asenne. Työidentiteetti on siis aina eniten omissa käsissämme, vaikka se peilaakin ympäristöä ja saamaamme palautetta – välillistä tai välitöntä. Kun jatkuvasti joutuu tai pääsee miettimään omaa osaamistaan ja tekemistään, samalla voi kartoittaa potentiaaliaan, joustaa, venyä ja muuntua. Loppujen lopuksi työidentiteetti syntyy aina vuorovaikutuksessa työyhteisön kanssa. Mitä paremmin työyhteisössä osataan antaa mahdollisuus ja rohkaista avoimeen vuorovaikutukseen ja yhteiseen ihmettelyyn, sitä helpommin ihminen löytää paikkansa ja voi myös paremmin työssä.

Miten tämä mahtaa näyttäytyä hoiva-alan arjessa? Onko projektimaisesta työotteesta apua työn murroksessa? Voisiko työidentiteetti ollakin sekoitus omia valmiuksia, voimavaroja ja työyhteisön tarvetta? Peilin kauttako se tulee todeksi ja näkyväksi? Mitä peilistä näkyy? Voit yllättyä, kun kysyt muilta! Bambi vai tiikeri? Hoivaaja vai hoivattava? Milloin Sinä viimeksi katsoit peiliin ja kysyit työkaveriltasi, mitä hän näkee?

Kirjoittaja: Minna Lehesvuori, Time2Grow-hankkeen projektipäällikkö

Vuoden 2019 loppuun asti Time2Grow-hankkeen tiimi kyselee ja ihmettelee, kirjaa ja koettaa kuvata näkyväksi löydökset. Rohkaisemme kokeilemaan uusia juttuja, pieniä tai isoja, omassa työarjessa. Muistutamme, että jokainen (hoiva)työntekijä on tärkeä, arvokas ja asiakkaalleen korvaamaton. Oivalla – älä oleta. Tule mukaan!

Kirjoita kommentti

*

Jaa sivu