Ekat viikot eloa takana Moshissa, reilut 10 viikkoa eessä. KCMC, Kilimanjaro Christian Medical Center, on Tansanian Kilimanjaron alueen vastaava keskussairaala, joka palvellee 24h vuorokauessa alueen ihmisiä aina siihen asti ko maksukykyä riittää. Sairaalan ensiapu on meijjän varsinainen työskentelykohe ainaki nyt toistaseksi.
Moshi on väkiluvulthaan hieman Oulua pienempi paikka, Afrikan mittakaavassa pikkunen kylä siis. Moshin ylleisilme on mahottoman mukava, ihmiset tervehtiin kaduila ja fistpumppeja tulhaan lyöhmään tuon tuostaki hyvässä hengessä.
Mukavalla ylleisilhmeelä on valitettavasti se kääntöpuoliki. Ite isohkona valkosena miehenä täälä herätän huomiota vähän liikaaki. Osottelua ja huutelua varsinki illemmalla kuljeskellessa kaupungilla tullee kyllä helposti eikä turvallisuuen tuntu ole kovinkhaan korkealla.
Valitettavan useasti ihmisten ystävällisyys ja hyvä käytös sairaalan ulkopuolela johtuu tavasta myyä jotaki taikka pyytää rahhaa jopa väkivallan uhala. Paikallisten käytös muuttuu hyvin helposti ystävällisen ”ei kiitos” lauseen tullessa kuvioihin.
Ensiavun ovesta puskee sisäle hyvälä temmola uutta potilasta, omaista ja jos jonkinlaista kulkijaa…
Meijjän asuinalue on ns. ”lääkäreitten kampus”, jonne lähes kaikki vaihto-oppillaat sijotethaan. Jotaki alueen turvallisuuesta kertoo se, että tosi pienehköllä alueela on varhmaanki sen pari kymmentä vartijaa ympäri vuorokauen, ja aluetta ympäröi raskaasti rakennettu aita. Sissääntuloporteila vartijat tsekkaa sisäle kävelevän porukan.
Uuen vuen yöstä oli povattu kiihreistä päivää sairaahlaan ja met ajattelima, että kannama oman korren kekhoon ja ilmottauuima vappaaehtosiksi yön kestähvään päivystykseen. Sairaalan käytännöt eroaa Suomen oloista valtavasti ja toellisuus on paljastunut hyvinki nopeasti kaikessa kirjavuuessaan.
Ensiavun ovesta puskee sisäle hyvälä temmola uutta potilasta, omaista ja jos jonkinlaista kulkijaa avoimien ovien ansiosta. Paikalliset ”ambulanssit” kuljettaa ylheensä koko suvun potihlaan mukana, eikä ambulanssissa henkilökuntaa ole useasti ko vain auton kuljettaja. Tästä syystä valitettavan iso prosentti vakavasti loukkaantunheista on elottomia sairaahlaan tullessa, koska omaisten apu matkalla sairaalaan koostuu lähinnä rukkoilusta.
Sairaahlaan tullessa potihlaan tilasta tehhää nopea arvio ja jäähään oottelehmaan, että virkailija selvittää onko omaisilla varraa maksaa potihlaan hoidot, oli kysseessä kuinka kiihreellinen tappaus tahansa. Mahollisten lääkemääräyksien jälkheen omaiset hakkee lääkkeet paikallisesta apteekista, jos niihin on varraa. Osastoile siirrettäessä sairaalan toelliset resurssit huomathaan helposti. Osastojen huohneet on täynä ihmisiä, niin potihlaita ko lattioila nukkuvia ommaisiaki. Näky on tunteita herättävän koskettava. Tässä vaiheessa alkaa ehkä kuulostahmaan siltä, ettei se Suomen järjestelmä sittenkhään ole niin mahottoman huono?
Uuen vuen yö oli ootettua huomattavasti rauhallisempi ja yö suju paria takaiskua lukkuunottamatta kohtuu ”rauhallisesti”. Muu hoitohenkilökunta nauraa useasti päivän aikana ko mie hikkoilen ko sika ja siihen pääle vielä pahasti palanu iho niin näky on koominen.
Ommaiset on mukana lähes jokkaisessa toimenpitheessä vieressä seuraamassa mitä potihlaale tehhään, mikä tuopii paihneita lissää hoitohenkilökunnale. Mutta kertaakhaan kukhaan omainen ei ole yhtään pahhaa sannaa sanonu mulle oli hoitotilanne kuinka brutaali tahansa. Arvostus varsinki valkoihosta henkilökuntaa kohtaan täälä on erittäin korkea ja omaiset kiittellee aina, jopa kuolemmaan johtahneissa hetkissä.
Jouluaattona räjähti vessanpönttö…
Uuen vuen aamula ko pääsi kotia asti niin huomasi, että oli vaatteet sen verran veressä, että oli sitä jotaki tehty senthään yön aikana. Jouluaattona räjähti vessanpönttö ja nyt ollu siittä lähtien sitten veen lämmitin rikki, joten jääkylmät suihkut tullu tuttuiksi ainaki. Uutta viikkoa puskee ja met alama valmistautuhmaan tulehvaan yöhön.
Ensihoitajaopiskelija Ville Kunnari
Lue myös: Ensihoitajat Tansaniassa, osa 2