22.6.2016 mä oon hypännyt bussiin ja muuttanut Mikkeliin. Muistan, että napeista soi Maija Vilkkumaan lottovoitto ja mua itketti ihan kauheesti, mut lähinnä vaan helpotuksesta. Muutto tuntui sillä hetkellä ainoolta maholliselta keinolta päästä ylös kuopasta, johon lukion aikana olin tipahtanut.
Muistan ensimmäiset viikot uudessa koulussa. Meidän porukka oli ihan hullu ja kaikki oli uutta ja jännää. Mä olin ihan kujalla kampuksella, mutta niin oli onneks kaikki muutkin.
Tuntui ettei päivissä ollu tarpeeks tunteja ja oli vaan koko ajan ihan hiton kivaa.
Porukka alkoi tuntua omalta. Tuntui ettei päivissä ollu tarpeeks tunteja ja oli vaan koko ajan ihan hiton kivaa. Samaan aikaan kuitenkin jännitti oma jaksaminen ja se, miten pärjään.
Mä opiskelin 218 opintopisteen eestä, kirjotin monta esseetä ja opintopäiväkirjaa, väsäsin monta ryhmätehtävää, välillä itkin ja kirosin. Toisaalta välillä nauroin niin, että vatsalihaksiin sattui. Kävin Lapissa vaeltamassa, suoritin 3 harjoittelua, jotka kaikki oli tosi erilaisia ja mielettömän opettavaisia, väänsin yhen kokonaisen opinnäytetyön kasaan ja sain tutkintotodistuksen sekä samalla itelleni ensimmäisen ammatin.
Mä myös osallistuin useisiin opiskelijakemuihin, järkkäsin ite meidän ryhmälle kaikenlaista extrahärpäkettä ja toimin opintojen ohella promoottorina eli kävin markkinoimassa Xamkia messuilla, kouluilla ja Tallinnassakin asti.
Tän kuluneen 3,5 vuotta tuun muistamaan ennen kaikkea vuosina, joina mä kasvoin.
Tän kuluneen 3,5 vuotta tuun muistamaan ennen kaikkea vuosina, joina mä kasvoin. Käytin mielettömästi aikaa siihen, että kampesin itteni ylös ainaisesta alakulosta, pakotin itseni käsittelemään kipeitäkin asioita, liikuin, lopetin tupakoinnin, aloin miettiä, mitä syön, sekä erityisesti opin tuntemaan itseäni. Mitkä asiat mulle on oikeasti tärkeitä? Mitä mä tässä elämässä arvostan?
Mikään edellä mainituista ei olis tuntunut miltään ilman ihmisiä ympärillä. Oon kiitollinen kaikista niistä ihmisistä, joihin sain tutustua opiskeluvuosien aikana sekä kiitollinen niistä jo aikaisemmin elämääni tulleista ihmisistä, jotka välimatkasta ja elämän kiireistään huolimatta, olivat kiinnostuneita mun elämästä ja siitä miten menee.
Nyt alkaa taas elämässä uus erilainen vaihe. Kaikki on tällä hetkellä vielä tosi auki, mutta ootan innolla mihin elämä lähtee viemään.
Eilen Maija Vilkkumaa julkaisi uuden kappaleen nimeltä Hei sisko. Kuuntelin sen heti. Mua itketti ihan samalla tavalla kuin vuonna 2016 kuunnellessa lottovoittoa, mut kuitenkin tällä kertaa ihan eri lailla, ylpeydestä ja onnesta itseäni kohtaan.
”Lauletaan kunnes ei sieluun satu enää, valvotaan kunnes ei haittaa missä herää, ajetaan kunnes missään ei ole ketään. Tänä aamuna sä tiesit, että enää sä et oo se joka sirpaleita kerää. Valvotaan kunnes ei sieluun satu enää. Hei kuule sisko viel me kyetään mihin vaan, tää tie on levee eikä pääty milloinkaan.” ❤️
Oona Hulkkonen, yhteisöpedagogi (AMK)
Oona valmistui yhteisöpedagogiksi 20.12.2019. Teksti on alunperin julkaistu alunperin Oonan omassa Instagramissa.