Muistan, missä kohdassa tietä olimme isäni kanssa automatkalla, kun vastasin hänelle napakasti: ”Minä en ala IKINÄ sairaanhoitajaksi.” Oli varmaankin lukion kolmas luokka menossa ja tulevaisuus avoimena odottamassa päätöksiäni. Tämän jälkeen olen useammankin kerran löytänyt itseni tekemästä jotain, minkä olen etukäteen ehdottomasti kieltänyt.
Sairaanhoitajaopintojen suuntaavien ensimmäisellä tunnilla opettajamme kysyi, missä haluaisimme työskennellä. Joku luokasta vastasi, että teholla, ja minä ajattelin hiljaa mielessäni, etten ikinä, ikinä halua työskennellä teholla. Ja kuten saattaa arvata, olen edelleen töissä siellä viimeisessä harjoittelupaikassani teholla, jossa aloitin vuonna 2001.
Itseäni on vaivannut jonkinlainen ammatillinen levottomuus jo opiskeluajoista asti. Olen toistuvasti miettinyt, kuuluuko minun olla tässä, sairaanhoitajana, vai opiskella jokin muu kiinnostava ammatti. Vaihtoehtoja kyllä riittäisi.
Aina seesteisen kauden jatkuessa tovin ryhdyn selailemaan eri kouluttautumismahdollisuuksia. Terveydenhoitajaopintojen jälkeen päätin, että seuraavan kerran opiskelen jotain muuta kuin terveydenhoitoalaa, vaikka jonkin instrumentin soittoa. Muistin tämän viime syksynä Loviisan kohdalla välillä Kotka – Vihti ajaessani Akuuttihoitotyön YAMK-opintojen ensimmäisiltä lähipäiviltä kotia kohti.
En enää muista tarkasti, mitä opinnoilta odotin.
Nämä opinnot ovat kuitenkin kannattaneet, ehdottomasti. En enää muista tarkasti, mitä opinnoilta odotin. Ehkä tukea opetushoitajan työhön, lisää tietoa ja taitoa. Olen saanut enemmän kuin odotin.
Tutkimuksen luku- ja tekotaidot ovat taas verrytelty aktiiviseen käyttöön, oma rooli työn kehittäjänä on vahvistunut, mielenkiintoisia ja avartavia keskusteluja on käyty niin opiskelukavereiden, opettajan kuin oman esimiehenikin kanssa, ja mielenkiinto omaa työtä kohtaan on kasvanut huimasti. Ja kaiken tämän opiskelun, työnteon ja perheen yhdistelmässä on vahvistunut se kaikkein tärkein: tieto siitä, mikä on minun paikkani työelämässä.
Myös tänä keväänä alkanut korona-epidemia on kirkastanut minulle sairaanhoitajuuden merkitystä ja omaa paikkaani monipuolisessa työssä. Moni voisi sanoa, että joutuu olemaan etulinjassa. Itse sanon, että saan olla siellä. Siinä tehtävässä, jota en olisi arvannut tekeväni tavallisessa arjessani, vaan korkeintaan jossain muualla maailmalla, jonkinlaisen kriisin keskellä.
Tämä vuosi on kansainvälinen WHO:n julistama sairaanhoitajien ja kätilöiden juhlavuosi. Juhlavuotena on tarkoituksena tuoda esiin asian tärkeyttä ja kunnioittaa elettyä elämää, tehtyä työtä. Korona on tehnyt puolestamme sen, nostanut esille sairaanhoitajien työn merkityksen ja tärkeyden. Toivon, ettei työtämme oteta jatkossakaan itsestäänselvyytenä, vaan tehdään myös päätöksiä, joilla voidaan lisätä alan houkuttelevuutta. Pelkkä sankarinviitta ei siihen riitä.
Olen useamman kerran sanonut, että en enää ikinä opiskele. Mieheni naurahtaa joka kerran.
Nämä YAMK-opinnot ovat olleet antoisat ja myös vaatineet paljon työnteon ja perheen ohessa. Olen useamman kerran sanonut, että en enää ikinä opiskele. Mieheni naurahtaa joka kerran. Tiedän, että opiskelen taas joskus. Sitten, kun olen vetänyt vähän henkeä ja antanut lasten kasvaa vähän isommiksi, lukenut ne kaikki mielenkiintoiset artikkelit ja tutkimukset, joihin olen törmännyt. Sitten, kun on taas sen aika. Elämälle kiitos, ettei se aina usko, mitä koetan sille väittää.
Laura Kivi
Opetushoitaja, akuuttihoitotyö (YAMK) -opiskelija, Kotka