Ajattelin kirjoittaa, miten opiskelu tulee edes mieleen suurperheen äitinä, päivystystyössä, kolmivuorotyötä tehden 100 %:n sopimuksella.
Olen siis uusioperheen äiti. Minulla on kolme lasta, joista kaksi kouluikäistä ja yksi tarhaikäinen. Asun avomieheni kanssa Kaarinassa, Turun kupeessa. Hänellä on myös kolme kouluikäistä lasta.
Kalenterimme on kuin sateenkaari. Jokaiselle lapselle on oma väri, jolla väritetään aika, jonka lapsi viettää meidän kanssamme. Yhteishuoltajuus on toimiva kaikkien osapuolten kannalta, ja olemmekin saaneet lasten asiat loistavasti toimimaan.
Lasten koulujen ja toisten kotien välimatkojen vuoksi yhdessä vietetty aika on kortilla. Kesälomilla ja muilla pidemmillä lomilla ollaan koko porukka yhdessä, muuten perheeseen kuuluu arkena 1 – 4 henkeä.
Sitten aikuisten arki. Mies käy töissä Helsingissä, jossa viettää vaihdellen 1 – 5 päivää viikossa. Työajat eivät ole säännölliset, joten hän lähtee usein aamuyöstä ja palaa jonakin päivänä johonkin aikaan.
Minulla TYKS päivystyksen sairaanhoitajana on kolmivuorotyö, tai onhan niitä vuoroja sitten vielä muutama lisääkin. Aamuvuoroa, iltavuoroa, yövuoroa, välivuoroa, pitkää vuoroa ja kaikkea siltä väliltä. Tämä on haastavaa joskus lasten kanssa. Pienin on tietysti vuoropäivähoidossa, jossa tulee välillä pienelle kovin pitkiä päiviä. Isommat onneksi ovat sen ikäisiä, että osaavat ruokansa lämmittää mikrossa.
Läksyissä autetaan välillä puhelimen välityksellä, WhatsApp-videopuhelulla tai illalla naamatusten, kun aikuinen kotiutuu. Läksyjen auttamiseen on valjastettu myös mummi, koska aina ei töissä pääse puhelimeen.
Iso kiitos muustakin kuuluu mummille, tuolle vielä työssäkäyvälle enkelille, joka tätäkin kirjoitusta kirjoittaessani hoitaa nuorimpaani, jotta äiti pääsee kouluun Kotkaan. Joo, siis koulua käyn vieläpä Kotkassa. Lähempää ei löytynyt ja pakko oli päästä nimenomaan akuuttihoitotyön opinnoille.
Näin nelikymppisenä näköjään pitää jo alkaa uskaltaa toteuttaa unelmiaan peloista huolimatta.
Työsopimukseni on 100 %, koska isolla perheellä on isot menot. Vuorotyöstä saa onneksi vähän lisää muuten melko ala-arvoiseen peruspalkkaan, mikä meillä raskaan työn raatajilla on. Opiskelustahan ei rahaa saa, joten koulut hoidetaan siinä työn, lastenhoidon ja parisuhteen ohella. Ja muun elämän, mikäli sille aikaa jää.
Sain idean kouluun palaamisestani päästessäni töihin TYKS päivystykseen ja huomatessani olevani vihdoin juuri siellä, missä haluankin. Olen aloittanut opiskeluni aikoinaan ensihoidon puolella, joten sinne veri on vetänyt jo aiemmin. Ajauduin välissä vähän lastentekohommiin ja muille aloille, mutta muutaman mutkan kautta uskalsin hakea sinne, mihin alun perin olin aina halunnut eli päivystys- ja ensiaputyöhön. Näin nelikymppisenä näköjään pitää jo alkaa uskaltaa toteuttaa unelmiaan peloista huolimatta.
Miten sitä koulua sitten käydään?
Siitähän oli jonkun aikaa, kun olin viimeksi käynyt koulua, saati tehnyt opinnäytetyötä. Ajattelin, että kokeillaan. Jos pääsykokeet menevät pieleen, niin olen ainakin yrittänyt. Eli hakemusta kehiin ja ennakkotehtävää tekemään. Siinä kohtaa meinasi tulla ensimmäisen kerran äitiä ikävä, kun tajusin, että nyt se sitten voi alkaa se kirjallisten töiden vääntäminen ja opparin tekeminen. Niihin oli kovasti keskitytty ennakkotehtävän kyselyissä.
Kävin vielä Kotkassa pääsykokeissa. Ei ollut mitään hajua, mitä oli odotettavissa. Ja lisäksi yksin Kotkaan, jossa en ollut koskaan käynyt. No, ajattelin, että aikuisena voisin uskaltaa ja lähdin kohti tuntematonta. Kuulostaa dramaattiselta, eikä se sitten ihan niin pelottavaa ollutkaan. Google Maps vei perille saakka. Ja auto kulkee samalla tavalla sen 300 km kuin 6 km työmatkankin. Oli jopa mukavaa ajella yksin, omaa aikaa. Kävi jo mielessä tulevat koulumatkat, saisin olla ihan rauhassa, minä ja tietokone. Kouluttautumista ja hieman Netflixiä, ihan vähän vaan.
Pääsykoe oli muutama artikkeli suomeksi ja englanniksi, niiden tulkintaa ja kysymyksiin vastaamista. Alun paniikin jälkeen aloin tajuta, missä olen ja miksi. Tulkinta alkoi luistaa. Ja koko ajan ajattelin, että tulin kokeilemaan, olen oma itseni ja teen minkä osaan. Sitten näkee, mihin se riittää. Ryhmähaastattelu jännitti hieman. Opettajakin oli kovin tiukan oloinen. Mahdolliset opiskelukaverit olivat sen sijaan leppoisaa, sairaanhoitajamaista porukkaa, mun tyylistä. Lähdin pääsykokeista hyvillä mielin ja jäin odottelemaan tuloksia.
Kesän aikana se sitten tuli, hyväksytty opiskelemaan Kotkaan Xamkiin, akuuttihoitotyötä (YAMK). Aika jees. Vähän jännitti, mutta noin viiden minuutin sisään olin ilmoittanut ottavani opiskelupaikan, ilmoittautunut läsnäolijaksi, tilannut opiskelijakortin, katsellut uusia läppäreitä, ”lainannut” lapselta penaalin, pakannut koulurepun…
Osaanko, pystynkö, voinko, kehtaanko, vanha akka kouluunko, lapset jää ilman äitiä, palan loppuun, Kupittaan psykoosiosasto kutsuu jne.
Tätä edelsi tietysti monen viikon jännittyneet keskustelut miehen kanssa – osaanko, pystynkö, voinko, kehtaanko, vanha akka kouluunko, lapset jää ilman äitiä, palan loppuun, Kupittaan psykoosiosasto kutsuu jne. Mutta ihana mies lupasi auttaa, lohdutti, kannusti, potki persuksille ja sanoi, että musta on siihen. Ja näköjään oli ihan oikeassa.
Työ on raskasta välillä, mutta tieto siitä, että voin olla opiskelija välillä, auttaa jaksamaan.
Nyt on puoli vuotta koulunkäyntiä takana ja lapset hengissä, minä järjissäni, parisuhde ennallaan ellei jopa hieman parempi, kun äiti saa vähän omaa opiskeluaikaa. Työssä on kivaa, kun pääsee vastapainoksi kerran kuukaudessa opintojen pariin. Työ on raskasta välillä, mutta tieto siitä, että voin olla opiskelija välillä, auttaa jaksamaan. Teen tämän itseäni varten, tulevaisuuttani varten. Ja samalla näytän lapsilleni, että opiskelu kannattaa. Mieskin tykkää, kun äidillä aivot pysyvät vetreinä.
Mikäs sen hienompaa. Nyt istun bussissa, omissa ajatuksissa, kirjoitan tätä ja nokka kohti Kotkaa. Siellä on mahtava opiskeluporukka ja ei sittenkään niin tiukka ope, mukava kuin mikä. Ja ne asiat, jotka olin jo unohtanut, on ne siellä, takaraivossa. Muutaman tiedonhaun, esseen, koulupäivän ja kirosanan jälkeen ne muistuvat mieleen kuin vettä vaan!
Pitää vaan uskoa itseensä ja siihen, että kaikki järjestyy. Mulla on ihan todella mahtava tukiverkosto, jota ilman tämä ei onnistuisi. Kiitos kuuluu mun lapsille, Onnille, Helmille ja Vilmalle, mun maailman rakkaimmalle miehelle Mikalle ja hänen ihanille lapsilleen Idalle, Janessalle ja Justukselle. Sekä tietty mun äidille, Erjalle. Ja totta kai mun lasten isille, Kakelle ja Tomille, iso kiitos joustamisesta.
Susanna Fälden
sairaanhoitaja
Akuuttihoitotyö (YAMK) -opiskelija,