Otsikon sana on tullut mieleeni viime aikoina usein, kun minun on täytynyt saada aikaiseksi opinnoissa tai töissä ja välillä kotonakin jotain sellaista, joka tuntuu vaikealta. Kun olen kokenut, etten osaa, mutta pakko olisi vain tehdä. Kun pää tuntuu tyhjältä ja ideoita ei vain ole. Silloin tekisi mieli vain kiukutella ja sanoa, ettei minulta saa vaatia tätä, koska eihän minulla ole edellytyksiäkään tähän. Tämänkin blogin kirjoittaminen kuuluu tähän kategoriaan.
Silti minussa tapahtuu jotain. Mieli askartelee jo haasteen kimpussa ja pyörittelee mieleen tulevia, hassultakin tuntuvia idean hippusia ja pohtii, olisiko niistä mihinkään. Kamppailen itseni kanssa ja lopulta taivun. Hyvä on, ryhdyn töihin. Teen mitä osaan. Ja niin tulosta alkaa pikkuhiljaa syntyä.
Olen luonteeltani pohdiskelija ja asioiden sulattelija. Välillä jopa hidastelen asioiden kanssa ja odotan parempaa hetkeä. Joskus sekin palkitsee. Asiat järjestyvät ilman omaa panostani. Joskus myös harmittaa, etten tehnyt jotain ja asiat menivät toisin kuin olisin halunnut. Ja on paljon asioita, jotka eivät hoidu itsestään ja minun on ne hoidettava. Silloin on myös suostuttava synnytystuskiin.
Olen miettinyt pakkosynnyttämistä. Voiko pakolla synnyttää? Eikö synnyttäminen ole asia, joka tapahtuu omalla painollaan? Synnyttäjä voi ainakin vaikuttaa synnytyksen kulkuun omalla asenteellaan, joko antamalla passiivisesti tilanteen viedä tai olemalla aktiivinen ja vaikuttamalla asioiden kulkuun niin paljon kuin voi. Paras yhdistelmä on varmaan sopeutua siihen, mitä ei voi muuttaa, ja vaikuttaa siihen, mihin pystyy vaikuttamaan. Ja se, mitä syntyy, on kuitenkin aina arvoitus ja lahja.
Samoja pakkosynnyttämisen ajatuksia on tullut mieleen omassa työssä kuraattorina, kun ulkopuolelta tulleet muutokset esimerkiksi organisaatiossa, henkilöstössä ja lainsäädännössä ovat kerta toisensa jälkeen haastaneet muuttumaan. On ollut pakko synnyttää uusia suhteita, verkostoja ja toimintatapoja, mutta pysyä samalla kuitenkin lujasti perustehtävässä kiinni. Näissä tilanteissa me kuraattorit olemme usein joutuneet puolustamaan periaatteitamme ja työmme vaatimuksia ja perustelemaan toimintatapojamme. Asioita, jotka ovat meille itsestäänselvyys, kuten se, että asiakkaiden vastaanottaminen on tapahduttava tiloissa, joissa luottamuksellisuus ja salassapito on turvattu tai että jokaisella kuraattorilla olisi hyvä olla suositusten mukaisesti mitoitettu vastuualue.
Lähden hakemaan lääkettä synnytystuskiin omassa opinnäytetyössäni. Tavoitteenani on saada aikaiseksi kuraattorityöhön arviointityökalu, jolla mittaamme, miten onnistumme työssämme. Kuraattorityötä kohtaan on useita ulkoisia arviointiperusteita, kuten opiskeluhuoltolaista nousevat vaatimukset, mutta myös sosiaalialan sisältä tulevia, kuten sosiaalialan eettiset periaatteet. Arvioinnin avulla on tarkoitus kerätä tietoa, jolla voimme osoittaa työmme vaikuttavuutta, ja tietoa, joka ohjaa meitä kuraattoreita tekemään työssämme hyviä valintoja. Kun meitä jatkuvasti haastetaan ammattiryhmänä uusien asioiden synnytyksiin, voimme entistä vahvemmin lähteä siihen mukaan tietäen, mihin suuntaan asioita kannattaa viedä.
Saara Laukkanen, kuraattori
sosiaali- ja terveysalan kehittäminen ja johtaminen (YAMK) -opiskelija