Kirjoitan korona-arjesta opintovapaalla olevan perheenäidin näkökulmasta. Tarina alkaa siitä, kun jouduimme eilen tekemään raskaan päätöksen sairastuneen lemmikkikanimme lopettamisesta. Hautasimme kanin puutarhaamme. Toimitus oli kaunis ja yksinkertainen. 12-vuotias asetteli kivet koristeeksi haudalle. Muu perhe suhtautui tilanteeseen rauhallisesti, mutta minä en pystynyt. Itkin, itkin ja itkin.

Reaktio yllätti minut täysin. En muista, milloin olisin viimeksi itkenyt. Itkeminen tuntui helpottavalta. Sisälleni viime kuukausien aikana patoutunut pelko, huoli ja epävarmuus tuntuivat pulpunneen kyynelten mukana vähemmäksi.

Koronavirusepidemian aiheuttamat poikkeusolot ovat tuntuneet ahdistavilta. Olen pelännyt oman perheeni ja muiden läheisten puolesta. Kuulun riskiryhmään, ja lähipiirissäni on kaksi korkeassa riskissä olevaa rakasta ihmistä. Olen alkanut uupua vasta viime päivinä. Poikkeusolosuhteita on jatkunut yli kuukauden, eikä epävarmuuden sietokyky ole koskaan ollut vahvinta aluettani.

Olen ollut ahdistunut, vaikka tilanteeni on yleisesti ottaen helppo ja kevyt. Kestäisinkö edes etulinjassa työskentelyä, jossa niin moni kollega on tälläkin hetkellä hiostavien suojavaatteiden ja silmälasit huurruttavien hengityssuojainten kanssa? Olen saanut ainakin toistaiseksi olla opintovapaalla, joten sain otettua kaikki neljä lasta heti etävarhaiskasvatukseen, -esiopetukseen ja -kouluun, kun se alkoi tuntua järkevältä.

Omat opintoni ovat luonnollisesti hieman junnanneet, mutta se on ollut huolenaiheista pienin. Lasten opettamisen lisäksi kaikenlaisten kotiaskareiden määrä on räjähtänyt käsiin: ruuanlaitto, tiskit, pyykit, siivous.

Mikään ei rauhoita enempää kuin näiden ja lukuisien muiden kevään merkkien seuraaminen.

 

Korona luo mustan varjonsa niin monen asian ylle: siskontyttären lakkiaiset siirtyvät, kummitytön rippijuhlat siirtyvät, lasten odottamat uimakisat, cheerleading-näytökset ja leirit on peruttu. Onneksi luonto ei ole perunut kevään tuloa; ahdistunut mieli saa valtavasti lohtua ja luottamusta tulevaisuutta kohtaan, kun kiuru livertää samassa ihastuttavassa sävellajissa kuin ennenkin, jäät ovat lähteneet järvistä ja sammakot ovat laskeneet kutunsa pelto-ojaan. Mikään ei rauhoita enempää kuin näiden ja lukuisien muiden kevään merkkien seuraaminen.

Olen rakastunut ihan uudella tavalla mieheni suvun 120-vuotiaaseen maalaistaloon, jossa asumme. Talovanhus on tarjonnut meille täydellisen suojan maailman tuulia vastaan. Elämme täällä omassa kuplassamme sosiaaliset kontaktit minimoiden. Olen nauttinut perheen kanssa vietetystä intensiivijaksosta valtavasti, jos ei ota huomioon tämän poikkeuksellisen ajanjakson syytä. Olen saanut kaipaamaani rauhoittumista ja pysähtymistä perheen ja monien muidenkin itsestään selvinä pitämieni asioiden äärelle, ja niiden merkityksen näen kirkkaammin kuin koskaan.

Maalla asuminen on näyttänyt parhaat puolensa. Olemme asuneet täällä kuutisen vuotta, mutta todellinen juurtuminen on omalla kohdallani tapahtunut vasta kuluneen kuukauden aikana.

 

Maalla asuminen on näyttänyt parhaat puolensa. Olemme asuneet täällä kuutisen vuotta, mutta todellinen juurtuminen on omalla kohdallani tapahtunut vasta kuluneen kuukauden aikana. Tarinan opetus on kohdallani sen, että omille tunteille on annettava tilaa ja lupa myös purkautua. Perheenäitinä olen pyrkinyt pysymään mahdollisimman rauhallisena, mutta lapset aistivat varmasti senkin, jos äiti patoaa tunteet ja on vakavailmeinen ja apea. Nyt toivon heidän näkevän, että äiti on saanut itkunsa itkettyä. Ainakin joksikin aikaa.

 

Sannapiia Nuutilainen
sairaanhoitaja              
Kliininen asiantuntija (YAMK) -opiskelija, Mikkeli

Kirjoita kommentti

*

Jaa sivu