Sairaanhoitajaksi valmistunut Samu Luukkonen piti valmistuvan opiskelijan puheenvuoron Savonlinnan valmistumis- ja kevätjuhlassa 31.5.2017.
Hyvä juhlaväki, arvon opettajat ja ennen kaikkea kaikki valmistuvat opiskelijat
On suuri etuoikeus ja kunnia pitää puhetta valmistujaispäivänämme. Tämä kauan odotettu päivä on meille kaikille tärkeä sekä merkittävä ja uskon että puhun kaikkien puolesta, kun sanon, että loppujen lopuksi se tuli vastaan nopeammin kuin osasimme aavistaakaan.
Tuntuu kuin se olisi ollut vasta eilen, jolloin kävelimme ummikkoina uuden koulun käytävillä opiskelijatuutoreiden perässä. Kaikki oli silloin uutta ja ihmeellistä. Auditoriossa istuessamme katsoin ympärilleni ja näin pelkkiä vieraita kasvoja. Voi veljet, miten silloin jännitti. Pelattiin tutustumisleikkejä ja yritin kovasti muistaa kaikkien nimet jo ensimmäisenä päivänä. Nyt katson niitä samoja kasvoja täällä juhlasalissa. Kaikki niistä tuttuja jo kolmen ja puolen vuoden takaa. Luokkana meidän yhteishenki oli lyömätön ja meille kehittyi oma sisäpiirihuumori, joka oli luonteeltaan lempeän piikittelevää. Vietimme paljon aikaa myös vapaa-ajalla luokan kesken tehden mökkireissuja, viettäen saunailtoja sekä käyden terasseilla aina kevään edetessä kesään päin. Meistä hitsautui kaiken kaikkiaan hyvä porukka, joka teki töitä yhdessä, että saavuttaisimme tämän päämäärän, jota tänään ollaan juhlimassa.
Samaa voin sanoa myös meidän koulustamme. Savonlinnan kampus on pieni, mutta se on yksi tämän koulun parhaita puolia. Olemme tutustuneet toisiin koulutuslinjoihin, niin fysioterapeutteihin kuin jalkaterapeutteihin, ja saaneet sieltä elinikäisiä ystäviä. Sellaista kokemusta ei voi saada missään muualla samalla lailla kun täällä. Yhteisöllisyys ja se, että kaikki tuntee kaikki, on aina ollut vahvasti läsnä koulullamme, ja se on yhdistänyt meitä opiskelijoina. Ja lopullinen opiskelijoita yhdistävä tekijä on ehdottomasti tuo aulassa oleva pingispöytä. Siellä käydään varsinkin lounasaikaan sellaisia mittelöitä kaverusten, eri luokkien sekä eri koulutuslinjojen kanssa, että huhhuh! Jonot ovat välillä olleet niin pitkiä, ettei kaikki pääse edes pelaamaan yhden tauon aikana.
Unohtumattomia ovat myös ne useat opiskelija-iltamat, joihin tuli lähdettyä silloin tällöin esimerkiksi rankan koeviikon jälkeen. Aina oli hauskaa ja tuli naurettua vatsansa kipeäksi, mutta makeimmatkin naurut päättyivät yleensä seuraavan aamun luentoon, joka alkoi tasan kello 08:15.
Yhteistyö opettajien kanssa on ollut helppoa ja luontevaa sekä opettajilla on aina ollut aikaa auttaa sekä opastaa eteenpäin, kun on tuntunut, että seinä tulee vastaan. Opettajat täällä Savonlinnassa ovat olleet aina aidosti läsnä ja opiskelijaa varten. Eikä kukaan opiskelija voisi enempää pyytää saatikka toivoa. Eli hatunnosto kaikille opettajille, ja eritoten heille, jotka minutkin ovat nostaneet suosta silloin, kun omat temput kävivät vähiin.
On kuitenkin yksi henkilö, jota ilman suurin osa sairaanhoitajista ei olisi tässä juhlasalissa tänä päivänä, ja hänen nimensä on Jaana Dillström. Jos Jaana ei olisi muistuttanut meitä tenteistä sekä opintojaksoilmoittautumisista ja pitänyt huolta, että kaikki kestävät kelkassa, oltaisiin melkoisessa lirissä! Hänen rautaisen ammattitaitonsa ja huolenpitonsa ansiosta täällä kuitenkin tänään ollaan, joten annetaan Jaanalle raikuvat aplodit!
Sairaanhoitajakoulutuksesta on jäänyt paljon hyviä muistoja. Jos alkaisin listaamaan kaikki niistä, niin olisimme täällä iltaan saakka. Mieleenpainuvimpia hetkiä ovat ehdottomasti olleet esimerkiksi ensimmäiset hoitotyön harjoittelutunnit! Lähdettiin ihan perusteista liikkeelle ja harjoittelimme toisillamme esimerkiksi potilaan kääntämistä ja syöttämistä sängyssä. Jos muistan oikein, niin taisi sen päivän aikana enemmistöllä olla ruuat sylissä eikä suussa. Muistan myös kuinka harjoittelimme ottamaan verinäytteitä toinen toisiltamme. Ensimmäistä kertaa verinäytettä ottaessani voin kertoa, että kyllä kädet tärisi. Eikä luokkatoverin pelokas ilme ainakaan parantanut asiaa yhtään! Selvisimme kuitenkin kunnialla tästäkin haasteesta ja nyt on mukava muistella, mitä kaikkea onkaan tullut stressattua kuluvien vuosien aikana.
Muistelimme luokkatovereiden kanssa myös ensimmäistä näyttökoetta, jossa oma osaaminen tulee osoittaa. En nukkunut juuri silmäystäkään sitä edeltävänä yönä, enkä kyennyt sinä aamuna syömään mitään. Niin kovasti jännitti, ja uskon että muut valmistuvat opiskelijat voivat tämän allekirjoittaa. Tilanteesta teki myös kutkuttavan se, että arvioivat opettajat sekä muut luokkalaiset seurasivat toimintaa ja tekivät muistiinpanoja tilanteen edetessä. Muistan vain toivoneeni, että en olisi ensimmäinen, enkä viimeinen. Kun tuli minun ja parini vuoro suorittaa näyttökoe, huomasin että kaikki jännitys hävisi. Ei se ollutkaan niin paha, vaikka moni ihminen sitä olikin seuraamassa.
Harjoitteluista parhaiten ovat painuneet mieleen ensimmäinen harjoittelu sekä viimeinen, syventävä harjoittelu. Tein ensimmäisen harjoitteluni Imatralla, josta olen aluperin kotoisinkin. Se oli neljän viikon pituinen harjoittelujakso, joka tuli suorittaa vanhainkodissa tai tehostetun palvelun yksikössä. Silloin laitettiin ensimmäistä kertaa teoria kunnolla käytäntöön, ja myös silloin minulle valkeni lopullisesti että olen juuri sillä alalla, millä minun kuuluukin olla. Harjoittelujakso oli kokonaisuudessaan todella opettavainen ja sopivan haastava, ja se loi hyvän pohjan tulevia harjoitteluita ja alkavaa työelämää varten.
Aikaa tuosta ensimmäisestä harjoittelusta on jo kolme vuotta, ja tänä keväänä suoritin viimeisen harjoitteluni. Siinä harjoittelussa toteutui haave, joka oli kytenyt jo pienestä pojasta lähtien. Suoritin neljä viikkoa harjoittelustani Etelä-Savon pelastuslaitoksella Kerimäen ambulanssissa, ja kuusi viikkoa Pirkanmaan pelastuslaitoksen alaisuudessa Nokian paloasemalla. Se oli ehdottomasti yksi opiskeluaikani kohokohtia. Sain tehdä sitä akuuttia hoitotyötä mitä olin aina halunnut, niissä muuttuvissa ympäristöissä ja tilanteissa mitä ensihoito tarjoaa. Ja jos olen ihan rehellinen, niin olihan se aivan mahtavaa pukea ne punaiset vaatteet päälle ja istua siellä ambulanssin kyydissä, kun ajettiin kiireellä pitkin kaupunkia. Sain korvaamatonta oppia, kokemusta ja ennen kaikkea itsevarmuutta akuuttihoidosta tämän ensihoitoharjoittelun myötä, ja ne ovat auttaneet minua eteenpäin nykyisessä työssäni.
Jos joku olisi sanonut minulle koulun alussa, että valmistuttuasi työskentelet parin luokkatoverisi kanssa Vantaalla Peijaksen sairaalan päivystyksessä, en olisi uskonut korviani. Kuten sanottua, olen aina unelmoinut akuuttityöstä, mutta varsinkin koulun alussa ajatus työskentelystä pääkaupunkiseudulla isossa sairaalassa tuntui niin kovin etäiseltä, ja ehkä jopa hieman pelottavalta. Kuitenkin näin pääsi käymään, ja siellä ollaan jo reilun kuukauden verran työskennelty hyvällä menestyksellä. Vielä odotellaan muutama viikko, niin luokkakaverikoplan kolmas jäsen liittyy työporukkaan, tiedossa on siis hyvä kesä myös työn merkeissä!
Voin ilokseni huomata, miten minä olen, ja miten jokainen meistä on kasvanut ammatillisesti tämän koulutuksen aikana. On hankala edes kuvitella, että lähdimme koulun alkaessa liikkeelle sellaisista perusasioista, mistä aikaisemmin puhuin ja joita tänä päivänä pitää itsestäänselvyyksinä. On kuitenkin hyvä muistaa, että oppiminen ei pääty tähän. Hoitoala on jatkuvasti muutoksessa oleva ala, johon kehitetään myös alati uutta. Siksi haluan pitää itselläni tuoreena mielessä sen, että koskaan ei voi olla ammatillisesti valmis, vaikka nyt valmistuukin. Koskaan et voi sanoa, että osaat kaiken, mitä osattavissa on, kun työskentelet tällä alalla. Olemme valmistumassa upeaan ja arvostettuun ammattiin, joten pitäköön jokainen meistä sen saman loistavan asenteen yllä, mikä meillä on ollut koko opiskeluajan. Tehdään työtä suurella sydämellä, ollaan oikeudenmukaisia sekä ollaan oikeasti läsnä ja aina potilasta varten hoitotilanteissa. Tehdään sellainen työura, että eläkeiässä voidaan katsoa aikaa taaksepäin ja todeta, että olin juuri se huomaavainen ja jokaista yksilöä arvostava hoitaja, joka halusinkin olla.
Kaiken tämän jälkeen tuntuu kuitenkin haikealta, sillä näiden juhlien jälkeen päätetään yksi iso ja merkittävä luku meidän jokaisen valmistuvan opiskelijan elämässä. Voin puhtain sydämin sanoa, että opiskeluaika on ollut elämäni parasta aikaa, ja päivääkään en vaihtaisi pois. Tämä koulu ja nämä kuluneet kolme ja puoli vuotta ovat antaneet minulle henkilökohtaisesti niin paljon. Upean avopuolison, unohtumattomat ystävät ja ainutkertaiset kokemukset. Kaikki näistä olen saanut tämän koulun aikana. Syksyllä tuntuu varmasti oudolta, kun ei lähdetäkään enää koulunpenkille.
Tiedän että omalla kohdalla tulee varmasti ajatus siitä, että jos saisi vielä kerran tulla kouluun ja istua kaikkien kavereiden kanssa aamulla luokkaan, juoda kahvia ja odottaa päivän ensimmäistä tuntia. Se ei ikävä kyllä taida olla mahdollista, mutta vaalitaan sitä suuremmalla syyllä näitä hyviä muistoja, joita täällä ollaan koettu. Olen ylpeä, että olen saanut kulkea tämän matkan juuri näiden ihmisten kanssa ja juuri täällä. Olen ylpeä myös meistä kaikista, pääsimme maaliin saakka.
Hyvät valmistuvat opiskelijat, tehdään jokainen omalla tahollamme tästä päivästä ikimuistoinen ja muistakaa, tänään maljat nousee meille! Kiitos paljon.