Miksi menetelmiä? – Pohdintoja yhteisöllisen työn ääreltä

Nuorisotyö on aina hyödyntänyt pelejä, leikkejä ja menetelmiä, ja nykyään niitä syntyy
kenties enemmän kuin koskaan. Mutta mihin niitä oikeastaan tarvitaan?

Eikö pelkkä läsnäolo riitä?

Hankkeiden ja lyhytkoulutusten kultakaudella voi iskeä riittämättömyyden tunne, kun
läsnäoloa vaativa työ ei anna rauhaa perehtyä kehitettyihin ja hyväksi havaittuihin
menetelmiin. Toisaalta kaiken kohelluksen keskellä voi tuntua, että eikö pysähtyminen,
keskustelu ja ihan vaan oleminen riitä?

Nuorilähtöisesti ajateltuna kaikille nuorille keskustelu, pysähtyminen ja oleminen ei ole
helppoa, etenkään ryhmässä. Suomalaisen hyvinvointityön paradoksi on, että yhteisöllisiä
ongelmia pyritään usein ratkaisemaan yksilötyön keinoin. Ennaltaehkäisevät lääkkeet
yksinäisyyteen ja yhteisöön kiinnittymisen ongelmiin löytyvät yhteisöllisen, ryhmissä
tapahtuvan, toimintakulttuuria ja sosiaalisia rakenteita uudistavan työn ääreltä. Syrjäytymisen
ehkäisyssä katse ja energia tulisi kohdistaa yksilöistä yhteisön toimintakulttuuriin, arvoihin,
henkilöstön osaamiseen, pedagogisiin menetelmiin ja resursseihin sekä niiden suuntaamiseen
(Äärelä 2024, s.40–41).

Yksilöllinen tuki elämänpolkujen ja -taitojen kehittämisessä on monen nuoren hyvinvoinnin,
elämänkulun ja yhteisöön kiinnittymisen kannalta korvaamattoman tärkeää. Silti edes taitavin
ammattilainen ei yksin pysty vastaamaan nuoruuden vuorovaikutuksellisiin tarpeisiin.
Ammattilaiset eivät voi korvata identiteetin rakentumiselle merkittävää vertaisryhmää, mutta
voivat tukea ja helpottaa nuoren polkua ryhmän ja yhteisön jäseneksi.

Yksilön ja yhteisön välinen silta

Bauman (1997, 134) kuvaa ihmisen haaveiden ja kaipauksen jännittyneen yhteenkuulumisen
ja yksilöllisyyden tarpeiden välille: yhteenkuulumisen tarve saa hakeutumaan ihmissuhteisiin
ja yksityisyyden tarve etsimään tilaa, jossa voimme “olla oma itsemme”. Yhteishengen ja
omana itsenä hyväksytyksi tulemisen tarpeet ovatkin nousseet vahvasti esiin Triangelihankkeessa kun työpajoissa kysyttiin, mitä toisen asteen opiskelijat toivovat omalta opiskeluryhmältään.

Jokainen aikakausi haastaa nuorisotyötä uudistumaan. Koronavuosien jälkikaiut ja sosiaalisen
median luomat paineet ohjaavat ammattilaisia kiinnittämään yhä enemmän huomiota
ryhmätoimintaan liittyvän ahdistuksen lievittämiseen. Moni nuori jännittää ryhmätilanteita ja
esillä olemista, mikä vaikeuttaa arkea ja elämänkulun rakentumista. Näihin haasteisiin
nuorisotyö vastaa päivittäin. Siksi on tärkeää löytää ja tutkia menetelmiä, jotka tukevat
kehittyvän identiteetin yhteisöllisiä tarpeita.

Nuoruudessa ihminen tutustuu omaan tapaansa kokea ja elää elämäänsä osana yhteisöjä.
Elämysten nälkä ja ryhmään kuulumisen kaipuu kertovat elämänhalusta, jota yhteisöjen ja
yhteiskunnan tulisi tukea rakentamalla identiteettiä kehittäviä kokemuksia. Menetelmällinen
työ luo erilaisia väyliä ja yhteyksiä, siltoja yksilön sisäisen maailman ja yhteisöllisen
todellisuuden välille.

Hiljaiset kuuluviin, näkymättömät näkyviksi

Vuorovaikutuksessa opittavat sosiaaliset ja kommunikoinnin taidot ovat nykytodellisuudessa
entistä merkittävämmässä roolissa (Antikainen, Rinne & Koski 2021, 339). Ryhmässä
tapahtuvan oppimisen myötä nuorisotyö tarjoaa mahdollisuuksia näiden taitojen
kartuttamiseen. Erilaiset kokemukselliset menetelmät kannustavat vuorovaikutukseen,
rentouttavat tunnelmaa, rikkovat syntyneitä roolituksia, ovat itsessään palkitsevia tai
synnyttävät tunteen siitä, että on osa porukkaa tai ylipäänsä olemassa!

Uudet ryhmät herättävät yksilöissä sisäistä levottomuutta ja haastavat nuorta valitsemaan
häsläämisen, osallistumisen ja vetäytymisen vaihtoehdoista. Pitkään yhdessä toimineilla
ryhmillä roolit ovat voineet lukkiutua turhan joustamattomiksi. Siksi on tärkeää tarkastella
työskentelymenetelmiä kriittisesti: palvelevatko ne vain nuorta, jolle ryhmään liittyminen on
luontevaa vai myös nuorta, jota ryhmätilanteet jännittävät kaikkein eniten. Erityisen tärkeää
on antaa menetelmien avulla tasa-arvoinen osallistumisen mahdollisuus ja ääni nuorille, jotka
muuten jäävät ryhmässä näkymättömiin tai syrjään. Triangeli-hankkeessa on suosittu
menetelmiä, jotka tarjoavat myös sanattomia väyliä osallistua ja olla osa ryhmää.

Osalliseksi maailmasta

Menetelmät voivat inspiroivasti kutsua nuoria mielenkiintoisten sisältöjen, teemojen ja
yhdessäolon äärelle. Ne voivat motivoida liikkeelle lähtöön, ryhmää kohti suuntautumiseen,
oivaltamiseen ja itsetutkiskeluun. Parhaimmillaan menetelmä virittää luovuuteen, jolloin
osallistuja voi löytää jotakin uutta itsestään ja muista. Pienet kokemukset avaavat yhteyksiä
maailman ja yksilön välillä ja juuri sillä voi olla yhteisöissämme valtava vaikutus.

Milloin menetelmä sitten on onnistunut? Ehkäpä silloin kun se auttaa liittymään osaksi
ryhmää mahdollisimman monin eri tavoin: hiljaisesti, huumorilla, syvällisesti, leikkisästi,
keskustellen, kyseenalaistaen tai epävarmasti. Kun nuori voi olla osa kokonaisuutta omana
itsenään. Kun hän antaa arvostavan tilan muille, vaikka ei meinaisi millään malttaa. Kun
tapahtuu positiivinen poikkeus. Uskallus kasvaa. Ryhmäprosessi nytkähtää eteenpäin. Syntyy
hyvä hetki, uusi yhteys ja ymmärrys. Jo osallistuminen itsessään muuttaa osallistujia, mikä
vuorostaan muuttaa yhteiskuntaa (Cornwell 1990, 45).

Entä jos alkaa ahdistaa?Ryhmä psyykkisenä rakenteena nostaa jäsenissään esiin varhaisia käyttäytymismalleja
(Nikkola & Elmgren 2017, 130). Toiminta ryhmässä voi myös jättää ulkopuolelle, saada
nuoren ”lukkoon” tai häröilemään muuta ryhmää häiritsevästi. Jännitys ja levottomuus ovat
jossain määrin aina läsnä, kun koetaan uutta yhdessä. Miten ottaa käyttöön uusia menetelmiä
ilman, että porukka ahdistuu?

Kysymys on niistä tekijöistä, jotka luovat turvaa ja purkavat tilanteisiin liittyviä paineita.
Ohjaajien merkitys on suuri, he kuljettavat mukanaan pelisääntöjä ja toimintakulttuuria.
Huumori, hyväksyvä ilmapiiri ja positiivinen, kannustava vuorovaikutus ovat Triangelihankkeessa nuorten esiin nostamia toiveita ryhmälleen.

Nuorisotyön erityisyytenä voi nähdä dialogisuuden ja avoimen ilmapiirin, jossa nuoren
ymmärtäminen on ensiarvoista, yhteisöllisyys on sekä lähtökohta että tavoite (Cederlöf 2017,
53 ja 58). Nuorisotyö rakentaa non-formaaleja oppimistilanteita, joissa voi tulla kohdatuksi
omana itsenään eikä ohjaaja ole arvioivassa asemassa osallistujiin nähden. Usein
ryhmätilanteet rakennetaan yhdessä nuorten kanssa, nuorten sosiaalisista tarpeista käsin. Tämä
uorisotyöllinen lähestymistapa itsessään auttaa lievittämään koettua ahdistusta.

Korona-aika kapeutti yhteisöllisyyttä: vähensi ryhmätilanteita ja karsi tapahtumia, retkiä ja
muita ryhmien ”poikkeuspäiviä”. Näiden kokemusten vaje kaikuilee vielä tämän hetken
nuorissa eikä sosiaalinen media suinkaan vähennä sosiaalista ahdistusta. Ryhmässä
toimiminen, esilläolo ja puheenvuoron ottaminen luokkatilanteessa jännittää ja nuorilla on
haasteita tutustua ja luoda ystävyyssuhteita (Kouluterveyskysely 2023, Amisbarometri 2024,
Lukiolaisbarometri 2024). SPR:n Yksinäisyysbarometri kertoo yksinäisyyttä koetun eniten ja
voimakkaimmin alle 25-vuotiaiden tutkimusjoukossa (Hyry & Soivio 2025). Tutustumista ja
suhteiden luomista edesauttavien pedagogisten interventioiden merkitys kokonaisille nuorten
ikäluokille on tällä hetkellä erityisen suuri.

Toivoa ja merkityksiä rakentamassa

Nuoren tulevaisuutta ja kiinnittymistä yhteiskuntaan määrittävät hänen yhteisölliset
kokemuksensa. Nykyisten kriisien keskellä meidän tulisi ymmärtää, mikä kannattelee nuorten
toivoa. Nuorisobarometri 2022 osoitti, että suurin tuki vaikeuksien keskellä löytyy usein
läheisistä ihmissuhteista: ystävistä ja kavereistat(Kivijärvi 2023, 27).

Jokapäiväisen elämän tärkeät asiat ja ihmissuhteet toimivat suojaavina tekijöinä nuoruuteen
kuuluvissa kokeiluissa sekä oman paikan, identiteetin ja elämänhalun etsinnässä. THL:n
kouluterveyskyselyssä elämän merkityksellisyyden kokemisen kehityskuluista löytyy
samantyyppinen laskusuunta yläkoululaisten, ammattikoululaisten ja lukiolaisten
kokemuksissa; entistä harvempi ”kokee kuuluvansa itselleen tärkeään ryhmään tai
yhteisöön”, ”kokee päivittäiset tekemiset merkityksellisiksi” tai ”kokee, että elämällä on
tarkoitus” (Kouluterveyskysely 2023).

Aikakautemme tarvitsee yhteisöllistä työtä, joka aktiivisesti vahvistaa sosiaalisia
merkityksellisyyden kokemuksia. On kyettävä alati uudistuvin tavoin kutsumaan mukaan,
tutustumaan, ystävystymään ja kasvamaan osaksi ryhmää, yhteisöä ja yhteiskuntaa. Tarvitaan
rohkeutta kokeilla ja kehittää ohjauksellisia menetelmiä ja rakenteita, joiden avulla tuetaan
nuorten elämän tärkeitä sisältöjä ja rakennetaan merkitysten maailmaa.

Nuori subjektina

Nuorisotyön lähtökohtana on kohdata nuori subjektina eli jaettu ymmärrys siitä, että nuoret
eivät tahdo olla toimenpiteiden kohteena, vaan tehdä itse, kokea ja uskaltaa. Tämän tulisi olla
kaiken nuorille tarjotun toiminnan ja tuen lähtökohta. Menetelmien äärellä subjektius ja
kontaktin luominen toisiin helpottuu, kun fokus kohdentuu toimintaan. Kannustavassa
ohjauksessa tämä voi vapauttaa liiasta itsensä tarkkailusta tai pelosta tulla muiden
tarkkailemaksi.

Katseen suuntaaminen toimintaan tekee mahdolliseksi aistia toisten läsnäoloa ilman, että
tarvitsee heti kohdata silmästä silmään. Keskustelun voi aloittaa yhteisestä tekemisestä. Eikä
aina tarvitse keskustella vaan toiminta sinällään voi luoda sanatonta vuorovaikutusta ja
ryhmäkokemuksen. Kun toiminta tempaa mukaansa, usein sattuu ja tapahtuu asioita
vahingossa ja yllätyksellisesti, lämminhenkinen tilannehuumorikin voi puhjeta kukkaan.

Osallisuutta korostava pedagogiikka tukee tasavertaisia suhteita, jotka edistävät vapautta
osallistua, valita ja murtaa hierarkioita. Sosiokulttuurisen innostamisen hengessä tehtävänä on
luoda ihmisille mahdollisuuksia osallistua sekä ilmaista arvojaan ja ajatuksiaan luovasti,
taustatavoitteena se, että ihminen ottaa oman paikkansa todellisuudesta, jonka osa hän on
(vrt. Kurki 2000, 134, 139). Hyviä menetelmiä yhdistävät valinnan mahdollisuudet: vapaus
ilmaista itseään ja säädellä etäisyyttä tai läheisyyttä suhteessa muihin osallistujiin ja
ohjaajaan. Erilaisten tasojen ja syvyyksien, symboliikankin, äärelle löytämiseen on luotu
puitteet, mutta jokainen tekee matkan itse. Oleellisin sisältö kumpuaa ryhmästä, johon
jokainen yksilö tuo oman olemisen tapansa ja ryhmään liittymisen rytminsä. Tämä
osallistumisen vapaus ja sen myötä tapahtuva liikkeelle lähtö luovat pohjan mukana olemisen
tunteelle, jolla on voimaa myös yhteiskunnallisesti tarkasteltuna. Osallistumisen kokemukset
kaikilla elämän alueilla vahvistavat ajatusta osallistumiseen perustuvasta yhteiskunnasta
(Cornwell 1990, 5).

Yhteisöllisyys ja yksilön kasvu

Kun ryhmän tutustumisen ja osallisuuden prosessia on eletty, tasavertaisia suhteita tuettu ja
löydetty yhteenkuuluvuutta, voidaan asettua jaettuun olemisen rauhaan. Ohjaajana voi
vihdoin “päästää irti”, jutella ja hengata, ja kasvu tapahtuu saavutetun yhteisöllisyyden,
vertaissuhteiden ja mukaan kuulumisen kokemusten kautta. Menetelmät ovat tehneet
tehtävänsä ja läsnäolo riittää. (Kunnes ryhmän jäsenistä joku nostaa uuden kehitystarpeen
käsittelyyn.) Voidaan puhua saavutetusta yhteisöhengestä.

Yhteisöhenki käsitteenä haastaa näkemään nuorten ympäristöt ennen kaikkea
merkityksellisten suhteiden verkostoina, joihin jokainen tuo oman ainutlaatuisen panoksensa
ja syntyy yksilöitä vahvempi kokonaisuus. Yhteisön luonnetta määrittävät tavat, joilla se
tukee vaikeuksissa olevaa yksilöä, ratkoo ristiriitoja, ottaa vastaan uudet tulijat ja hyvästelee
muualle lennähtävät jäsenensä. Kaikissa näissä tilanteissa menetelmät voivat toimia kuten
ikiaikaiset seremoniat: helpottaa muutostyötä ja lujittaa yhteisön jäsenten välisiä suhteita.
Nuorisotyö ei odota kaikilta nuorilta samaa vaan auttaa ymmärtämään, että erilaisten ihmisten
välityksellä löydämme rikkaampia merkityksiä. Menetelmät voivat sensitiivisesti auttaa tässä
yhteisyyden ja ainutlaatuisuuden oivaltamisessa, moraalin kehittymisessä ja eettisessä
kasvussa.

Nuorisotyöntekijöinä emme pelkää yksilöiden muutosta ja kasvua vaan luotamme, että
ryhmän prosessi kehittyy yksilöiden kasvuprosessien myötä. Luomme puitteet, joissa voi
kasvaa havaitsemaan oman merkityksensä yhteisölle ja yhteisön merkityksen omalle
elämälle. Annamme tilaa tutkia yhdessä elämän mysteeriä, joka suuren salaisuuden tavoin
paljastuu pikkuhiljaa, pala palalta, päivä päivältä.

Lähteet:
Amisbarometri 2024. Amisbarometri – SAKKI
Antikainen, A. Rinne, R. & Koski, L. 2021. Kasvatussosiologia. Jyväskylä. Santalahtikustannus.
Bauman, Z. 1997. Sosiologinen ajattelu. Suomentanut Jyrki Vainonen. Tampere. Vastapaino.
Cederlöf, P. 2017. Eetos, ihminen ja etiikka – näkökulmia nuorisotyöstä ja nuorisotyölle.
Teoksessa Hoikkala, T. & Kuivakangas, J. (toim.) Kenen nuorisotyö? Yhteisöpedagogiikan
kentät ja mahdollisuudet. Humanistinen ammattikorkeakoulu. Nuorisotutkimusverkosto /
Nuorisotutkimusseura.
Cornwell, T. 1990. Democracy and the Arts The Role of Participation. New York. Praeger
Publishers.
Nikkola, T. & Elmgren, H. 2017. Ryhmän pimeä puoli – miten elää ryhmän
arvaamattomuuden kanssa? Teoksessa Hoikkala, T. & Kuivakangas, J. (toim.) Kenen
nuorisotyö? Yhteisöpedagogiikan kentät ja mahdollisuudet. Humanistinen
ammattikorkeakoulu. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura.
Hyry, J. & Soivio, R. 2025. Yksinäisyysbarometri 2025. Suomen Punainen Risti. Verian
Kivijärvi, A. (toim.) 2023. Läpi kriisien. Nuorisobarometri 2022. Valtion nuorisoneuvosto
Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto. Hansaprint.
Kouluterveyskysely 2023. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Kouluterveyskyselyn tulokset –
THL
Kurki, L. 2000. Sosiokulttuurinen innostaminen. Tampere. Vastapaino.
Lukiolaisbarometri 2024. Lukiolaisbarometri | Suomen Lukiolaisten Liitto
Äärelä, T. 2024. Nuoruus ikävaiheena on kasvunpaikka lähiyhteisöille – katse ainutlaatuisista
nuorista moninaisuutta arvostaviin yhteisöihin. Teoksessa Savikuja, T., Happo, I., Talonen, E.
ja Virtanen, P. (toim.). Erityisen tukevia menetelmiä. Tietoa ja konkretiaa ammatilliseen
koulutukseen. Jyväskylä. Santalahti-kustannus.