Aikuiselle, pitkään työelämässä olleelle, pelkkä hakeminen korkeakouluun voi olla iso askel. Seuraavassa geronomiopiskelija Nina Markkanen kertoo, millainen prosessi hakeminen hänelle muutama vuosi sitten oli.
Kun yhteishaku avautui tänä vuonna 15.3., tuli elävästi mieleen oma empiminen ja pohdinnat muutama vuosi sitten. Päätin jo aikaa sitten, että vielä joskus opiskelen lisää ja hankin itselleni korkeakoulututkinnon, mutta vakituisen työpaikan ja perheen myötä asia jäi moniksi vuosiksi pelkäksi puheeksi. Lasten kasvettua ja työvuosien kertyessä ajatus nousi uudelleen pinnalle, mutta siihen tarttuminen oli tosi vaikeaa. Usko omiin kykyihin oli nollassa, mutta jostain syystä tietokoneen hakuruutuun alkoi yhä useammin ilmestyä korkeakoulujen osoitteita.
Pitkään puhuin asiasta perheelle ja läheisille, varmaankin uuvutin heidät pelkillä puheillani. Yhden vuoden missasin, kun emmin niin kauan, että haun viimeisenä päivänä ehdin hakusivulle tunti sen sulkeutumisen jälkeen. Seuraavana vuonna täytin hakupaperit heti sivujen avauduttua. Tilasin pääsykoekirjan ja vietin unettomia öitä miettien, mitä ihmettä olin mennyt tekemään. Luin pääsykokeisiin iltakirjana ennen nukkumaanmenoa, joten asia ei ehkä kaikkein parhaalla tavalla tarttunut päähän. Järjestin itselleni etukäteen vapaata työstä pääsykoepäiville, ettei kukaan töissä vain saisi tietää kouluun hakemisestani.
Pääsykoepäivä tuli ja paniikki oli melkoinen. Sain kuitenkin tyttären ohjeitten mukaan vastattua kaikkiin pääsykoekysymyksiin, jopa niihin laskutehtäviin. Laskukaavojen kohdalla päässäni oli tyhjä aukko, mutta päättelemällä niihinkin tuli vastattua. Ryhmähaastattelu oli minun juttuni ja siellä ei tarvinnut enää jännittää yhtään, vaan keskustelin muiden hakijoiden kanssa jo aivan rennosti. Kuten arvata saattaa, jos lukee pääsykoekirjaa romaanin lailla juuri ennen nukahtamistaan, ei koulun ovet auenneet minulle sinä vuonna.
Sisuunnuin kuitenkin ja päätin yrittää vielä kerran. Hain uudelleen, luin oikeasti pääsykokeisiin ja kertasin jopa sitä matikkaa. Toisella kertaa pääsykokeisiin oli huomattavasti helpompi mennä, olihan minulla jo tieto siitä, mitä siellä tapahtuu. Ja sillä konstilla kesäkuussa, kohta kolme vuotta sitten, posti toi paksun A4 kirjekuoren täynnä tietoa tulevasta urastani aikuisopiskelijana monimuoto-opiskelussa.
Kannattaa siis uskaltaa, koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu.
Nina Markkanen, Geronomi (AMK) -opiskelija