Näin marraskuun alun ja pyhäinpäivän lähestyessä – ja mielellään myös muulloin – on hyvä omistaa muutama ajatus kuolemalle. Ilman sitä elämä ei tuntuisi yhtä arvokkaalta kuin se nyt on. Kuolema yhdistää ihmisiä taustoista, kokemuksista ja kulttuurista riippumatta. Sen edessä olemme kaikki samanarvoisia, eikä sitä tarvitse pelätä.
Teknologia vaikuttaa tapoihimme käsitellä menetystä ja ikävää. The Vergen taannoinen artikkeli avasi huimaavalla tavalla sitä, miten tekoälyn avulla palautettiin kuollut ystävä Roman Mazurenko ”henkiin” bottina. Mitä pidemmälle tekoäly kehittyy, sitä paremmin se oppii jäljittelemään tapaa, jolla edesmennyt ystävä on asioihin reagoinut. Tällainen viestintä ei tietenkään korvaa menetettyä ihmistä, mutta se voi helpottaa jäljelle jääneiden surua.
Kuoleman ja digitaalisen maailman kohtaaminen kiinnostaa myös suomalaisia tutkijoita. Esimerkiksi Anna Haverinen väitteli 2014 Turun yliopistossa siitä, millaisia ovat verkon kuolema- ja sururituaalit.
Digitaalisen tiedonhallinnan tutkimus- ja kehittämiskeskus Digitalian näkökulma kuolemaan on hieman toisenlainen. Haluamme olla luomassa henkilökohtaisten elämäntarinoiden aarreaittaa, luotettavaa avoimen lähdekoodin säilytyspalvelua, joka nyt kehittämisvaiheessa tunnetaan nimellä Kansalaisarkisto. Se antaa tavallisille ihmisille oikeuden koota ja hallita omia tietojaan vailla pelkoa siitä, että ylläpitäjäfirma lakkaa seuraavalla viikolla olemasta tai tiedot on jo myyty eteenpäin.
Toivomme Kansalaisarkiston ympärille rakentuvat laajemman avoimen yhteisön ja kansalaisliikkeen, jossa henkilökohtaisten aineistojen säilyttämisestä kiinnostuneet sukututkijat, akateemiset tutkijat, sovellusten kehittäjät, järjestöt ja niiden vaikuttajat kohtaavat.
Kehitystyön aluksi tilasimme Itä-Suomen yliopiston informaatio-oikeuden asiantuntijoilta selvityksen, joka avaa kattavasti henkilökohtaisiin arkistoihin liittyviä juridisia oikeuksia ja velvollisuuksia. Selvitys julkaistaan loppusyksyllä Mamk:n julkaisusarjassa sähköisessä muodossa.
Oman digitaalisen elämäntarinan kannalta kuolemaan liittyy kaksi merkittävää ongelmaa.
”Verkkopalveluissa olevan tiedon ja sähköpostipalveluissa olevien viestien periminen ei ole yksiselitteistä. Sähköisen aineiston perimisestä ei laissa ole lainkaan säännöksiä. Vakiintuneen käytännön mukaan sähköinen aineisto siirtyy vainajan perillisille yleisseuraannon nojalla. Tämä tarkoittaa sitä, että sähköistä aineistoa käsitellään perinnönjaossa samalla tavalla kuin mitä tahansa muuta aineistoa kuten kirjeitä, muistikirjoja, valokuvia ja videotallenteita.” (Voutilainen – Galkin, 2016)
Vanhentuneen perintökaaren mukainen laki ei siis tässä suhteessa tunne käsitettä ”digitaalinen jäämistö”. Puhumme kyllä aineettomasta pääomasta ja sen tärkeydestä, mutta kuoleman hetkellä henkilökohtainen aineeton varallisuutemme typistyy kömpelösti nipuksi materiaa, jota se ei edes ole.
Toinen haaste liittyykin testamenttiin. Sellainen on aina tehtävä kuoleman varalta. Kahdenvälinen sopimus säilytyspalvelun tarjoajan ja käyttäjän välillä ei riitä.
Perikunta voi halutessaan noudattaa edesmenneen toiveita tietojen siirrosta ja käytöstä, mutta se ei sitoudu mihinkään. Testamentti taas on tiukasti määrämuotoinen ja laadittava kahden todistajan läsnäollessa. Tämän vuoksi testamenttia ei ole vielä nykypäivänä mahdollista tehdä sähköisesti siten, että sitä ei voitaisi kiistää.
Em. ongelmista johtuen on vaikeaa turvata digitaalisten elämäntarinoiden säilyminen sukupolvelta toiselle. Innokkaimmilta snappi- ja pilvifaneilta tuntuu unohtuvan se, ettemme elä pelkästään kertakäyttöinformaatiosta. Tarvitaan myös jälkiä, joiden perusteella voimme rakentaa omaa ja yhteisömme identiteettiä, ymmärtää, keitä olemme ja mistä olemme tulleet. Jos oma kiinnostuksesi suvun historiaan ei ole vielä herännyt, ei hätää: tilanne muuttuu viimeistään keski-iässä.
Vähintä mitä jokainen netinkäyttäjä voi tässä ja nyt tehdä, on ohjeistaa läheiset kirjallisesti siitä, mitä haluaa omille digitaalisille materiaaleilleen tapahtuvan.
Itse hyperaktiivina somettajana rikon kaikkia tietoturvaohjeistuksia säilyttämällä paperilla listaa salasanoista, joilla pääsee verkkopalvelutileilleni. Salasanojen rinnalla on säilytä-poista –merkinnät. Olen ajatellut liittää mukaan myös ”kaiken varalta” –muistokirjoituksen, joka on mahdollista julkaista henkilökohtaisessa blogissani siinä vaiheessa, kun en enää itse ole tiliä päivittämässä. Se päättyisi tietenkin sanoihin ”That’s all, folks!”
Toinen hyvä nyrkkisääntö on välttää kuolemista niin kauan, kuin lainsäädäntömme ei pysy mukana digikehityksessä.
Teksti: Miia Kosonen, TKI-asiantuntija, Digitalia
P.S.: Olethan jo tietoinen siitä, että voit nimetä Facebook-tilillesi perintöyhdyshenkilön, eli testamentata tilisi?