Ideoita poikkeusajan kulttuurikohtaamisiin eli kuntalaiskyselyn vastauskooste
Eloa ja iloa Kaakkois-Suomeen eli Kulttuurista hyvinvointia kuntalaisille on vuosien 2020-21 aikana toteutuva alueellinen, OKM-rahoitteinen kehittämistehtävä Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa. Päätavoite on kehittää luovan alan, taiteen ja kulttuurin yhteistoimintaa ja toimintamalleja, jotta kuntalaisille tuotettavat kulttuuripalvelut ja muu toiminta vahvistavat asukkaiden hyvinvointia, terveyttä ja osallisuutta. Toiminta perustuu tasan vuosi sitten uudistettuun kuntien kulttuurilakiin.
Koronakevään aikana Eloa ja iloa kysyi Kymenlaaksolaisilta ja Etelä-Karjalalaisilta seuraavia kysymyksiä
- Miten omalle paikkakunnalle saadaan taiteen ja kulttuurin avulla eloa ja iloa – sekä nyt poikkeustilanteen aikana, että etenkin sen jälkeen?
- Millaisia voisivat mielestäsi olla poikkeusajan kulttuurikohtaamiset?
- Miten ilahduttaa heitä, joita digiloikka ei tavoita?
- Miten koet digiloikan ja kulttuuripalveluiden merkityksen jatkossa – jäävätkö nyt syntyneet kulttuuridigipalvelut olemaan vai häviävätkö koronan myötä?
- Entä onko mielessäsi jokin kohderyhmä, jonka kulttuuriset oikeudet, tarpeet ja toiveet jäävät mielestäsi jostain syystä toteutumatta?
Vastauksia tuli ilahduttavan paljon! Vastaajissa oli sekä lapsia että eläkeläisiä, taiteen ammattilaisia ja harrastajia, sosiaali- ja terveyskentän ammattilaisia sekä ylipäätään kulttuurista kiinnostuneita. Iso Kiitos kaikille vastanneille! Tässä kooste vastauksista.
Miten omalle paikkakunnalle saadaan taiteen ja kulttuurin avulla eloa ja iloa – sekä nyt poikkeustilanteen aikana, että etenkin sen jälkeen?
Lähtökohtaisesti taide- ja kulttuuritarjonta on mielestäni kohtaamisia, kehollisia aistimuksia ja konkreettisia elämyksiä. Poikkeustilan aikaan ongelmana on se, että digiloikan tapahduttua ja osittain siihen pakotettuna tarjontaa on nyt runsaasti. Kaikki pyrkii olemaan nyt verkossa, niillä taidoilla mihin on resursseja. Vaarana on, että taiteen kuluttajat eivät jaksa enää lopulta innostua digipöhinästä ja myös se, että taide/esitys tms. jää kädenlämpöiseksi huuhteluvedeksi – joko juuri ylitarjonnan vuoksi tai palvelun tarjoajan resurssien/taitojen puutteen vuoksi.
Poikkeustilan aikaan digiloikka edellyttää ensisijaisesti laatua ja kykyä erottautua. Mitä tahansa taiteen lajia esitellessä virtuaalisesti, tulisi digitaalisten menetelmien antaa arvoa esitetylle taiteelle ja kulttuurille niin, että tekijä tai teos ei hautaudu välitekijän (digitaaliset menetelmät) kömpelyyteen. Se tulisi ottaa jo suunnitteluvaiheessa huomioon varsinkin rahoituksen ja resurssien kannalta sekä panostaa suunnitteluun ja yhtenäiseen, hyvään, visuaaliseen ilmeeseen.
Mainitsin aikaisemmin digiähkystä ja se tulee varmasti voimistumaan myöhemmin poikkeustilan aikaan ja sen jälkeen. Mielestäni toimijoiden olisi pyrittävä vastaamaan nimenomaan siihen – ihmisillä on valtava tarve kokemuksille, elämyksille ja kohtaamisille. Ja myös sille, ettei kaikki olisi vain koronaa ja sen aiheen käsittelyä. Nyt on mielestäni viimeistään se aika, kun alueen kulttuuritoimijoiden sekä kaupungin tulisi ottaa huomioon tulevan tarpeen ihmisten kohtaamiselle ja aloittaa suunnitelmat vaikka siitä. Ajat ovat hulluja ja talous miinuksella, mutta ei taidetta tai kulttuuriakaan pelkällä pyhällä hengellä tehdä.
Kokemuksia saa vain kokeilemalla! Tässä mietin kuinka kulttuurikokemuksen ja niihin aktiivisesti osallistuminen voisi toteutua erityistä tukea tarvitsevien ihmisten arjessa. Oman kokemukseni mukaan aktiivinen osallistuminen vaatii erittäin aktiivista osallistamista. Tietenkin asiakkaat eivät ole homogeeninen porukka vaan aina joukko yksilöitä. Toiset aktivoituvat pienemmällä innostamisella ja tuella. Osalle riittää ja on riittänytkin puhelu, sähköposti tai tapaaminen kaupassa, osalle osallistuminen vaatii jatkuvaa tukea ja innostamista.
Eloa ja iloa saadaan tukemalla taiteilijoita. Jos kaupungilla on mahdollisuus palkata taiteilijoita keikkaluontoisesti virtuaalikeikoille, niin tehkää se!
Olen aivan vakuuttunut siitä, että ihmisten paranemiseen vaikuttaa myös kulttuuri. Olen lähestynyt joitakin sairaaloita ja vanhainkoteja. Teen runoja.
Värit, musa, taiteen välittämä kauneus ja puhdas luonto auttavat tekemään kamalasta ja surullisesta elämästä hetkittäin lohdullisempaa.
Millaisia voisivat mielestäsi olla poikkeusajan kulttuurikohtaamiset?
Nyt jos koskaan on arjen kulttuuri tärkeää! Musiikki, radio-ohjelmat, kirjat ja äänikirjat, ohjelmat, elokuvat ja ylipäätään kauneus sekä kotona että lähiluonnossa nousevat suureen merkitykseen. Miten voisin ilahduttaa ystäviäni? Runo tai piirros (tuntemattoman) postilaatikkoon? Runopuhelu vai musiikkiskype? Jatkotarina netissä? Virtuaalikäynti museossa tai taidenäyttelyssä? Kirjat kiertoon? Piirrä, maalaa, laula, soita. Tanssi keittiössä. Vaikka yksin. Soittaahan saa; eli pitäisikö nyt kerätä esim. vanhusten elämäntarinoita talteen?
Runo tai piirros postilaatikkoon. Toistuva. Myös ei tuttujen vanhusten ilahduttaminen. Miten saada lapset innostumaan tästä?
Yhteisöllisyyttä ja lähimmäisrakkautta turvavälillä. Alueellinen rikkinäinen – nyt ehjä – puhelinleikki. Renkaassa mukana esim. päiväkodin lapset, joku nuorisotila, vanhustalo. Esim. lapset kirjoittavat kirjeen nuorille, nuoret aikuisille ja aikuiset vanhuksille. Kirjeen toimitus seuraaville, jotka striimaavat sen seuraaville. Yhteisöllinen nykyaikaan sopiva, eräänlaista pullopostia kiertokirjeen muodossa.
Livestreamit ja livekeikat ulkona asutusten pihoilla ja lähellä.
Paljon on jo tehty, nähty ja improvisoitu nopealla aikataululla erilaisia kulttuurikohtaamisia – päiväkahveja, taiteilijaesittelyjä, illanistujaisia ja avajaisia. Tässäkin kohtaa pätee sama kuin edellisen kysymyksen kohdalla; laatu + kyky erottautua! Pitää olla hiton mielenkiintoinen ja itseisarvollinen tekijä/tapahtuma, jos huonolaatuista kökködigiä jaksaa tuijottaa. Tai jos sellaista haluaa tehdä niin sekin pitää sitten tehdä kunnolla ja mennä täysillä toiseen ääripäähän ja muodostaa siitä vaikka teoksellinen elementti, jos asiayhteys sallii.
Toisaalta ihmisten tarve olla fyysisiä, kokevia olentoja antaa ymmärtää, että todellinen kohtaaminen ei ole täysin korvattavissa digitaalisesti. On nähty näitä parvekelauluja ja konsertteja pitkin maailmaa tämän tilanteen aikana – ja näen, että siinä on porsaanreikä mihin kannattaa ängetä. Kysymys kuuluukin, miten yhdistää taide/kulttuuri + ei-digitaalinen kohtaaminen + vallitsevien rajoitusten noudattaminen? Vaikka sisälläni asuu pieni anarkisti, en tässä tilanteessa lähtisi uhmaamaan hallituksen rajoituksia.
Mitä nyt nopeasti tulee mieleen millainen em. kohtaaminen voisi olla – kiertävä performanssi, mediaperformanssi, katutaide (hyödyntää graffitia, tarroja, maalauksia taiteen äänenä – laillisesti tai jos uskaltaa niin laittomasti), interaktiivinen julkinen taide; jatkettava, osallistava teos (edellyttää toki kävijöiden rajoittamista), tietysti digitaalisuus/virtuaalitodellisuus; hyödynnettävissä monella tavalla…
Mietin äitiäni, joka täysin kieltäytyy kaikista netti/tietokone/älylaite jutuista, ja et mitä hän käyttää: telkkari, radio, puhelin, sanomalehti, ym. Muistui mieleen They Might Be Giants -bändi. Heillä oli sellainen ”Dial-A-Tune” systeemi – laittoivat lehteen ilmoituksen ’soita tähän numeroon’. Vastaajana oli joku niiden uusi biisi. Välillä aina vaihtoivat laulun. Entä jos musiikin ohella olisi runoutta? Tai voisihan siellä joku myös vastata, jonkinlainen immersiivinen esitys yhdelle ihmiselle kerrallaan puhelimitse. Olen miettinyt radiota julkisena tilana. Millainen voisi olla radiotaideteos? Tai mail-art? Taidetta sanomalehdessä? Taide mainoksena ilmaisjakelulehdessä?
Tuli mieleen eilen sellainen luovien alojen juttu. Jos voimansa yhdistäisi joko kauppakeskus Veturi tai Ravirata yhdessä Kymi Sinfonietan tai jonkun teatterin kanssa niin voisi tehdä aikamatkan 60-70-luvulle. Iso kenttä + iso led screen + omat autot = Korona-ajan leffateatteri. Liput portilta vaikka 10€ kipale ja autot ohjataan ruutuihin. Sitten voi turvallisesti katsoa yhteisöllisesti leffaa/esitystä/taltiointia tai muuta omasta autosta. Olisiko siinä iloa ja eloa samaan aikaan?
Miten ilahduttaa heitä, joita digiloikka ei tavoita?
Mitä muuta maaseudulla yksinasuvat vanhukset voisivat kotona tehdä kuin laskea ohikulkevia autoja (joita ei kovin montaa päivässä mene); onko ainoa ilo TV ja radio? Voisiko vaikka lapset leikkiä pihalla? Heitellä koiralle palloa niin sekin jo. Leikin seuraaminen virkistää ja tuo iloa. Tai yksin kotona asuvien pihalle kotiresidenssitaiteilija???? Piirtämään, maalaamaan, valokuvaamaan? Ainakin itse olisin omaisena valmis tämän taiteilijalle maksamaan; valmiin työn saisi talossa asuva omaiseni.
Nallehaaste ikkunoissa aivan ihana. Lumiukkoja voisi tehdä vaikka palvelutalojen ikkunoiden taakse – siis JOS olisi lunta. Mikä voisi olla vastaavaa? Luontotaide-projektit – vanhukset voivat piristyä jo pelkästään teoksen syntymistä seuraten?
Parvekefestarit! Runonlausunta, laulaminen, tietovisa, pantomiimi, kukkien sidontaa, aamujumppa, yhteisölliset kulttuuripäiväkahvit, tietovisa, napakymppileikki, muistojen laulut, lastenlorut. Ihan mitä vain keksitään!
Kaupunki voisi tilata meitä taiteilijoita myös palvelutalojen pihoille esiintymään, jotta vanhukset voisivat seurata ikkunoista ja parvekkeilta esityksiä.
Jonkinlainen em. kohtaaminen, sen järjestäminen ja siitä tiedottaminen jotenkin muutenkin, kuin vain digitaalisesti. Tuli mieleen, että kirkon kellot kilkattaa aina ennen jumalanpalvelusta tai messua, niin pitäisi kehittää kulttuurikellot, jos digiloikka ei tavoita. Myös morsettamisen tai savumerkkien tuominen nykyaikaan – pulloposti, kirjekyyhky. No varmaan realistisempaa olisi jaettava mainoslehtinen, palsta sanomalehdestä tai maininta radiossa.
Pohdin myös kotiin jaettavan mainoslehtisen idean hyödyntämistä laajemmin – jaettava taideteos (printti; jos kuluttajalle ilmainen, niin taustalle rahoittaja/sponsori), jaettava cd esityksestä/teoksesta? Tai kotiin tilattava näyttely/esitys? Se pitäisi toteuttaa niin laadukkaasti ja helppokäyttöisesti, että todella ilahduttaisi.
En voi olla miettimättä OMAISTEN roolia. Mietin tätä ihan oman napani kautta. Olen muistisairaan isän ainoa lähiomainen. Iskällä on historiassaan kulttuuriharrastuksia aina nuorena aloitetusta runonlausunnasta harrastajateatteriin. Afasia on niin pitkällä, että sanoja tulee kokonaista kolme. Mutta selkeästi iskä nauttii, kun istuu kesäteatterin katsomossa tai seuraa jotain vanhaa kotimaista elokuvaa. Olen miettinyt, miten ihmeessä minä ja muut kaltaiseni kulttuurin ystävät voisimme tukea sitä, että läheisellä olisi runsaampaa kulttuuritarjontaa myös siellä palvelutalossa, jossa hän nykyään asuu. Tililtäni menee joka kuukausi 12 euroa kuukausilahjoitusta sekä WWF ilmastokummiuteen että Lastenkylän lastensuojelutyöhön. Olisin niin valmis siihen, että sama summa menisi myös lähiomaisen kulttuurimahdollisuuksiin. Mutta tällaista toimintamallia ei (vielä!) ole. Keksitäänkö yhdessä ja laitetaan toimimaan?
Onks viel semmosii, joita ei digiloikka oo napannu? Luulen, et se on oma valinta, ainakin osittain. Sehän on hyvä, et on vaihtoehtoja. Uskon, että tulevaisuudessa on myös digipalveluja.
Miten koet digiloikan ja kulttuuripalveluiden merkityksen jatkossa – jäävätkö nyt syntyneet kulttuuridigipalvelut olemaan vai häviävätkö koronan myötä?
Minulla on todella kaksijakoinen suhtautuminen digiloikkaan. Hyvää siinä on laajempi näkyvyys, tavoitettavuus ja nopean toiminnan mahdollisuudet. Huonoa siinä on ähky, ähky, ähky. Huonoa myös se että, kokemus jää valjuksi ja kädenlämpöiseksi – fyysisten elementtien, kuten; taideteoksen, näytelmän, musiikkiesityksen tai performanssin todellinen läsnäolo ei toteudu, joten aistilliset, haptiset, käsinkosketeltavat piirteet eivät välity. Tulevaisuudessa toivon taiteen ja kulttuurin hyödyntävän digitaalisia työvälineitä mutta pääasiassa monet tapahtumat vaatii todellisen tapahtuman ja läsnäolon. Toivon tulevaisuudelta siis lisää kokemuksellisuutta. Esimerkiksi subliimia kokemusta on mielestäni täysin mahdoton saavuttaa digitaalisuuden kautta.
Tavallisesti, kuten myös tässä hetkessä, onnistunut lähestyminen vaatii asiakkaita tukevien henkilöiden innostamista, motivointia ja mahdollisesti myös ohjausta ja neuvontaa, varsinkin digiasioissa. Tällä hetkellä toiminalliset palvelut asiakkaillemme ovat kiinni, pois lukien lainvelvoittama palvelu. Kulttuurin tuominen kotiin on haaste – mutta myös mahdollisuus. Kevyin askel voisi olla osallistava pihakonsertti, jumppa tai vaikka näytelmä, johon voisi osallistua vaikka omasta ikkunasta. Diginä mahdollisuudet ovat tietenkin paljon laajemmat. Usein asiakkaillamme digiosaaminen on erittäin tai jopa liian haastavaa, tietenkin on aina poikkeuksia. On ollut digikursseja jne. mutta vastuu osallistavasta toiminnasta ja osallistumisesta on henkilöä tukevilla ihmisillä. Oikein organisoidut digipalvelut mahdollistaisivat nyt ja tulevaisuudessa esteettömät kulttuuripalvelut, ilman kynnyksiä ja portaita.
Varmaan aika paljon uusia muotoja jää elämään, mutta luultavasti ihmiset kaipaavat lähikontaktia. Ainakin itse kaipaan live- tilanteita. Ihmiset, jotka eivät voi itse vaikuttaa siihen, mitä palveluja käyttävät (lapset, jotkut vanhukset ja jotkut vammaiset) jäävät helposti ulkopuolelle. Joskus taloudellisista syistä, mutta myös siksi, että ulkopuoliset tekevät päätöksiä heidän puolestaan.
On hyvä, että saadaan uusia käytänteitä käyttöön, kunhan striimailu ja internet ei vie pois jo käytössä olevia hyviä juttuja. Jokaisella ei ole laitteita. Laitteiden tulisi olla niin helppokäyttöisiä, jos kohderyhmänä esim. vaikeasti vammaiset. Mietin yksinkertaista etäyhteyttä sellaisiin ihmisiin, jotka eivät itse taidoiltaan pysty monimutkaiseen ohjelman käyttöön. Etäyhteys tabletilla ja ohjaaja, esiintyjä, taiteilija, kulttuuriasiantuntija, kulttuurikokemusasiantuntija tms. ohjeistaa tai pyörittää ohjelmaa avaten etäyhteyden ja ohjeistaa seuraamaan ja käyttämään tablettia. Näin tehdään kuulemma kotihoidossa jo jonkin verran. Onkohan vuokratabletti (kulttuuri)palveluja olemassa? Tämän tulisi olla mukana hoitoalan osaamiskoulutuksessa, vaikka vapaasti valittavissa aineissa.
Osa jää, mutta suurin osa palautuu omiin uomiinsa. Ainakin musiikin puolella tekniikka ei vielä vastaa tarpeita viiveiden vuoksi.
Tulevaisuudessa tulee olemaan tarvetta tarinoille- ja elämyksille, jotka saavat kääntymään matkailijavirrat kotimaahan, mahdollisimman lähelle matkailijan omaa lähtöpaikkaa. Omaan kuntaan, kaupunkiin ja maakuntaan.
Edelleen toivoisin sitä, että harrastajateatteritkin voisi ladata nettiin tallenteitaan tehdyistä esityksistä ja näitä voisi johonkin pieneen korvaukseen ostaa katsottavaksi ja näistä voisi sitten sen osan tulouttaa liitolle. Sitä kautta pieniä roposia voisi tulla tekijöille ja esittäjille ja tavoitettaisiin niitä katsojia, jotka eivät pääse paikan päälle nauttimaan esityksistä. En tiedä maksaisiko kukaan tällaisista, mutta jos maksaisi niin olisi kokeilemisen arvoinen juttu. Voi olla vielä liian aikaista tällaiselle, mutta ajatuksena vaan. Mahdollistaisi esityksen niille, jotka eivät pääse paikalle. Mutta onko haasteena nykysäädökset; tietoturvat sun muut?
Entä onko mielessäsi jokin kohderyhmä, jonka kulttuuriset oikeudet, tarpeet ja toiveet jäävät mielestäsi jostain syystä toteutumatta?
Aina ja aina – vanhukset hoitolaitoksissa!
Suomi oli ennen koronaa eriarvoinen ja se on myös sitä sen aikana ja sen jälkeen. On ihmisiä, joilla ei ole varaa mihinkään ylimääräiseen, niitä joilla ei ole henkistä tai fyysistä jaksamista muuhun kuin elossa pysymiseen. Kulttuurin kenttä on haastava rahoittaa tasa-arvoisesti niin että se palvelee tekijää, tuottajaa ja katsojaa. On marginaali projekteja, jotka saavat täyden rahoituksen mutta useimpien on jatkuvasti pohdittava kuinka tarjota taidetta tai kulttuuria niin, että taiteilijalle maksetaan oikeudenmukaisesti tehdystä työstä, niin, että tarjonta tavoittaa laajasti eikä sulje pois ketään sosioekonomisista syistä, kulttuuripääoman tai sen puuttumisen vuoksi tai fyysisten/henkisten rajoitteiden vuoksi ja niin, että mahdollinen tapahtuman tuottaja saa myös osansa. Eroja on pyritty kaventamaan, niitä ei olla saatu täysin poistettua. Kohderyhmiä siis ON.
Mitä kaikkea voisikaan olla maaseututaide?! Mitä kaikkea hauskaa voisikaan syntyä, jos yhdistetään luonto, eri taidemuodot ja kylähulluus?
Yhdistin ajatuksissa kampanjat pörriäisten säilyttämiseksi, maantien varsien kukkakedot, talkoot ja kiertävän esiintyjän. MTK, kylätoimijat ja kulttuuritekijät yhteen.
Livemusaravintoloiden ahdinko? Tuen avulla pysyis skene vireänä ja soittajatkin sais oikeudenmukaisen liksan. Toi striimaushan tässä ajassa tuntuu olevan suosittua.
Epilogi
Muuttuvassa, ehkä meille täysin oudossa maailmassa on syytä muistaa ainakin se viisaus, että onneen ei lopulta tarvita muuta kuin jotain, josta innostua. Yritetään siis löytää omat innostuksen kohteet – myös poikkeusaikana!
Eloa ja iloa Kaakkois-Suomeen – kulttuurista hyvinvointia kuntalaisille
Projektipäällikkö Piia Kleimola, XAMK, Kymenlaakso, piia.kleimola@xamk.fi
#eloailoa #luovaxamk #xamk #LABfinland #okmfi
www.xamk.fi/eloajailoa