Kun elämässä on kiire, hermot ovat kireällä ja olo on viimeisen päälle stressaantunut ja ahdistunut, mieli kaipaa rauhaa ja kiireettömyyttä. Silloin lähden nojatuolimatkalle ja palaan Namibiaan.
Sairaanhoitajaksi opiskellessani sain mahdollisuuden lähteä opiskelijavaihtoon. Paikan sai valita itse ja yhtenä vaihtoehtomaana oli Namibia. Sillä hetkellä Namibia ei tuonut mieleeni mitään, mutta sanoin, että sinne haluan lähteä. Aika tuntui pitkältä odottaa, milloin lähtöaamu koittaa. Ja koittihan se viimein. Matka kohti Namibiaa ja pientä Oniipan kylää alkoi.
Työharjoittelupaikkana oli Onandjokwen sairaala Oniipan kylässä. Onandjokwen sairaala on rakennettu samalle paikalle, johon Selma Rainio, ensimmäinen suomalainen lähetyslääkäri,”meme kuku”, rakensi ensimmäisen lähetystyön sairaalan 1911.
Asuin kolme kuukautta kyläläisten keskellä, kävin samoissa kaupoissa kuin muutkin kylän asukkaat ja keskustelin heidän kanssaan kauppareissulla ja matkalla työharjoittelupaikkaan. Aamuisin sairaalalle kävellessä kuului iloisia tervehdyksiä ”walalpo meme”, joka tarkoittaa hyvän aamun toivotusta ja kätkee kysymyksen, kuinka nukuit yösi.
Kiire, joka ahdisti täällä kotimaassa, oli Oniipan kylässä tuntematon käsite. Äidit kävelivät raskaiden kantamusten ja lasten kanssa kylätiellä ja lauloivat kävellessään. Aina, kun paikalle tuli toinen ihminen, oli heillä aikaa jäädä keskustelemaan ja vaihtamaan kuulumisia.
Kun tuli ilta, aurinko suorastaan putosi taivaanrannan taakse ja samalla luonto heräsi ääniin. Sadat ja taas sadat kaskaat aloittivat sirityksen puissa, kulkukoirat aloittivat jokailtaisen haukkumisen, kylän laidalta alkoi kuulua rummutusta iltanuotioilta, mutta kaikki muu kiire taukosi. Liikenne pysähtyi ja vain muutamia autoja ajoi kylän halki. Pimeys rauhoitti sielun ja mielen. Siihen olisi voinut jäädä pysyvästi.
Yön jälkeen aamuaurinko nousi yhtä nopeasti taivaalle kuin illalla aurinko laskeutui. Aamun ensimmäiset kukot selvittelivät kurkkujaan ja vuohipaimenet aloittivat päivän työn, mutta kuitenkin joka puolella oli tietynlainen kiireettömyys. Lapset kävelivät ryhmissä reppu selässä keikkuen läheiseen kouluun aloittamaan koulupäivänsä. Työssä käyvät ihmiset kulkivat työpaikoilleen, kuka kävellen, kuka täyteen ahdetun avolava pakettiauton kyydissä.
Vaikka työharjoittelupaikassa sai joka päivä nähdä surullisia ihmiskohtaloita, jotka pysähdyttivät ajattelemaan omaa elämää ja omaa etuoikeutettua asemaa, sai harjoittelu myös ajattelemaan. Mihin kiirettä tarvitaan? Toinen asia, jota jäin aina iltaisin pohtimaan, oli köyhyys ja rikkaus. Mietin, olinko minä rikkaampi kuin paikalliset ihmiset. Jos minulla onkin rahaa, en silti ole välttämättä elämääni tyytyväinen. Paikalliset ihmiset, joilla ei ole rahaa eikä rikkauksia, ottavat vastaan hymyillen sen, minkä kukin päivä tuo tullessaan.
Heli Kolehmainen, terveydenhoitaja/sairaanhoitaja
Kliininen hoitotyö (YAMK) -opiskelija