Pelko vierellä kulkevan ihmisen menettämisestä saattaa herätä jo hyvin varhaisessa vaiheessa kiintymyssuhdetta. Ihminen on tukeutunut toiseen henkilöön elämän ottaessa niskalenkkiä. Yhteisiä unelmia on voinut kaatua tai niiden eteen on jouduttu todella tekemään suuria uhrauksia. Elämän kivet ja kannot on käännetty toisen rinnalla.
Toivoisin, että iäkkäät ihmiset, jotka ovat osaltaan rakentaneet tämän yhteiskunnan, saisivat nyt nauttia eläkkeellä oman työnsä hedelmistä. Näkisivät perheensä kasvavan ja lapsenlapsiensa kehittyvän turvallisessa ja tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa kuin missä he ovat itse eläneet. Aikuisuus ja vanhuus saavat tulla, ja siitä tulisi olla lupa nauttia. Enää ei tarvitsisi taistella selviytyäkseen.
Työni puolesta olen tavannut usein ihmisiä, joiden puoliso tai läheinen on sairastunut vakavasti. Suru ja hämmennys on käsin kosketeltavaa, eikä oikeita sanoja tahdo löytyä lohdutukseksi. Herkästi auttaja vaihtaa itsensä mielessään jo autettavan rooliin. Mitä minä osaan sanoa? Kuinka ottaa puheeksi? Mitä jos sanon jotain tyhmää? Vaikka tärkeintä olisi vain olla läsnä, saatavilla ja kuunnella. Useasti viereen istuminen ja kosketus olkapäähän rikkovat jään ja ovat omaiselle lupa puhua ja surra. Olen tässä lähellä, et ole yksin.
Rakkaan ihmisen sairastuttua liian usein omainen jää yksin. Muita läheisiä ei välttämättä ole. Kotihoidossa ei ole riittävästi henkilökuntaa, ja omaishoitajat työskentelevät päivin ja öin rakkaintaan hoitaessaan. Laitokseen rakkaansa haluaisi saattaa vasta, kun on aivan pakko. Omaishoitajalla lomapäiviä ei juuri ole, ja rahallinen korvaus on surkea.
Usein omaishoitajia tavatessani olenkin kysynyt heiltä hyvin yksinkertaisen kysymyksen: ”Kuinka sinä jaksat? ” Vastaukset ovat olleet sydäntä särkeviä, mutta toisaalta myös hyvin rohkaisevia ja niin oikein. ”En minä osaa yksinkään nukkua tai olla.” ”Hän on puolisoni ja olen luvannut hoitaa hänet loppuun saakka.” ”Hän on rakas lapseni, enkä voisi kuvitellakaan muiden häntä hoitavan. ” ”Kuka hänelle lukisi päivän lehdet tai keittäisi hänen lempikeittoaan, ellen minä?” ”Ei minulla ole ketään muutakaan kuin hänet.”
Monesti omainen joutuu hyvästelemään rakkaansa ja seuraamaan voimattomana, kun tämä siirretään terveyskeskuksen vuodeosastolle jopa toiseen kuntaan, kun lähellä ei ole tarpeeksi vuodepaikkoja. Pahimmassa tapauksessa rakastaan ei pääse edes viikoittain katsomaan, jos ei enää omista ajokorttia saati omaa autoa. Niin saatiin yhteiskuntaan taas kaksi yksinäistä. Sama tilanne pätee valitettavan usein erilaisissa palveluasunnoissa ja erilaisissa asumisyksiköissä. Yhteisiä huoneita ei ole saatavilla, tai toisen huoneessa oleskeleminenkin on kielletty, jos nyt on edes mahdollista asettua saman katon alle. Useinhan toinen on vielä liian hyväkuntoinen tai muutoin estynyt palveluita saamaan. Suuri ongelma on myös se, että tarjolla olevista tukitoimista ja palveluista ei ole monellakaan ole riittävästi tietoa.
Yhteiskuntamme pitäisikin varmistaa, ettei vanhoja ihmisiä eroteta toisistaan. Perheiden jaksamista tuettaisiin ja ihmisten hyvinvoinnista välitettäisiin aidosti. Kotona pärjäämisen mahdollistamiseksi kotihoidon tulisi olla laadukasta ja tarvittavien tukitoimien helposti saatavilla. Raha ei saa ratkaista mahdollisuutta laadukkaaseen ja inhimilliseen elämään. Ei ole yhteiskunnan asia erottaa ihmisiä rakkaimmistaan vaan tukea heitä elämän loppuun saakka. Huolehtia omistaan. Varmistaa, ettei kukaan jää yksin.
Jenni Tissari, sairaanhoitaja
Sosiaali- ja terveysalan kehittäminen ja johtaminen -opiskelija (YAMK)
Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu