Viime syksynä kaarsin ranskalaisella tila-autolla Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun Mikkelin kampuksen parkkialueelle. Päässäni velloivat monenlaiset tunteet epäuskosta varovaiseen innostuneisuuteen. Epäröivin askelin astuin luokkahuoneeseen, jossa ensimmäiseksi vastaan tulivat tuutorimme ystävälliset kasvot. Sillä hetkellä tunsin itseni ekaluokkalaiseksi pikkutytöksi, joka löysi rohkeuden astua luokkahuoneeseen opettajaansa turvaten.
Sillä hetkellä tunsin itseni ekaluokkalaiseksi pikkutytöksi, joka löysi rohkeuden astua luokkahuoneeseen opettajaansa turvaten.
Katselin opiskelutovereitani, jotka vaikuttivat toinen toistaan pätevämmiltä ja kokeneemmilta ammattilaisilta ja opiskelijoilta. Lähiopetuspäivien, ryhmätehtävien, kahvi- ja ruokailuhetkien antoisien keskustelujen myötä olen saanut huomata, että opiskeluryhmäni on paitsi pullollaan rautaisia ammattilaisia, niin se sisältää myös roppakaupalla ryhmähenkeä, toinen toisensa tukemista, myötätuntoa, välittämistä ja naurua!
Opintoja on 1,5 lukukautta takana. Alun varovainen innostus on vaihtunut avoimen näkyvään ja kuuluvaan innostukseen opinnoista ja aivan kaikesta, mitä niihin liittyy. Voisin puhua tauotta uudesta arjestani opiskelijana; siitä, miten hienoa on saada oppia uusia asioita ja syventää aikaisempaa tietotaitoa sairaan- ja terveydenhoitajana. Ja siitä, kuinka mahtavaa on kuulua näin upeaan opiskelijaporukkaan. Sekä siitä, kuinka huikealta tuntuu ruokailla ravitseva ja monipuolinen lounas viihtyisässä opiskelijaruokalassa hintaan 2,60!
Seikka, jota en myöskään malta olla kertomatta, jos joku puolituttu raukkaparka sattuu kysymään kuulumisiani kaupan kassajonossa, on, että miten etuoikeutettu sitä voikaan ihminen olla, kun ei tarvitse enää käydä edes töissä. Sen kun nauttii uudesta elämästä opiskelijaetuineen päivineen, käy teatterissa kympillä ja niin edelleen.
Aikuisopintorahastosta voisin puhua puoli päivää, kuinka nerokas instanssi. Aikuisopiskelijalle avautuu portti uusille urille ja perheelle riittää leipää pöytään…
Aikuisopintorahastosta voisin puhua puoli päivää, kuinka nerokas instanssi. Aikuisopiskelijalle avautuu portti uusille urille ja perheelle riittää leipää pöytään, ainakin siinä tapauksessa, jos pankki on suostunut lyhennysvapaisiin opintojen ajaksi. Oman työpaikkani esimiestä ajattelen lämmöllä, hän halusi tukea kaikin tavoin opintovapaalle jäämistäni, joten sainkin sen tehdä aika lailla kivuttomasti ja vailla syyllisyyden tuntoja.
Neljän lapsen äitinä löydän itseni ajoittain haaveilemasta jonkinlaisesta bunkkerista, johon voisi vetäytyä pahimpina epäsosiaalisuuden ja hajamielisyyden hetkinä keskittymään vain ja ainoastaan opiskeluhommiin – vailla pienimpiäkään omantunnon tuskia. Opinnäytetyö, syventävät opinnot sekä valinnaisten kurssien suorittaminen lukuisine tehtävineen tarjoavat mukavasti haastetta tällaiselle 17 vuotta sitten viimeksi opiskelleelle käytännön ihmiselle. Mielenkiintoiset ja haastavat tehtävät vievät herkästi mennessään.
Opintovapaalla haasteena on ollut enemmänkin opintoihin käytettävän ajan rajaaminen kuin motivaation löytäminen. Uskon kuitenkin, että juuri tämä intensiivinen perhe-elämä auttaa pitämään ajatukset kasassa ja tärkeysjärjestyksen kohdallaan. Jos aikaa tehtävien tekemiseen olisi rajattomasti, en ehkä saisi pidettyä virettä yllä. Kun kotirumban keskeltä löytyy jokunen tunti päivässä opintoihin, ne haluaa käyttää todella tehokkaasti.
… pärjään, osaan, pystyn, kykenen, riitän.
Opintovapaalla vietetty vuosi tulee olemaan yksi hienoimmista ajanjaksoista elämässäni. Kun pääsee hyppäämään työelämän kiivaasta oravanpyörästä pois, näkee selvemmin, kuinka kuormittavaa ns. normiarki onkaan. Opintovapaan aikana koulutehtävät ovat edenneet mukavammin, kun arjen helpotuttua luovuus ja ajatuksen juoksu ovat jälleen alkaneet löytyä. Olen taas muistanut, kuinka huipputyyppejä perheeseeni kuuluu. On ollut aikaa ja jaksamista kysyä, mitä kuuluu, ja kuunnella vielä vastauskin, ajatuksella.
Tärkeimmän matkan olen tehnyt kuitenkin itseni kanssa. Tutustunut itseeni ja saanut mahdollisuuden antaa aikaa itselleni ja ajatuksilleni, haaveilleni. Ja huomata, että pärjään, osaan, pystyn, kykenen, riitän. Tunnen, että elämääni on laskeutunut kauan kaipaamani rauha – koulurauha.
Sannapiia Nuutilainen
terveydenhoitaja (AMK), sairaanhoitaja (AMK)
Kliininen asiantuntija (YAMK) -opiskelija
Xamk, Mikkelin kampus