Opintojeni edistyessä huomaan suuntani olevan jatkuvassa muutoksessa. Olen muuttanut mieltäni opintojen syventämisen, harjoittelujen toteuttamisen ja urapolkuni rakentamisen suhteen monta kertaa. En edes muista enää kaikkia ajatuksiani ja suunnitelmiani. Uskon tämän jatkuvan muutoksen olevan kuitenkin konkreettinen, tärkeä osa opintopolkuani. Se valmistaa ajattelemaan asioita monelta kannalta ja tutkimaan omaa polkua monipuolisesti. Lopuksi meillä ei ole mikään kiire päättää omaa suuntaamme, ja asiat tuntuvat järjestyvän, vaikka niitä ei aina suunnittelisikaan. Ajan kuluessa löytää usein omaa kiinnostusta täydentävän polun, jonka myötä alkaa seuraava luku omassa elämänkerrassa.
Polkuni alkoi kuten monella muullakin, korkeakouluun pääsemisellä. Ilouutisen jälkeen ei mennyt pitkään ennen kuin ensimmäinen päivä oli jo kohdallani. Opinnot lähtivät luistamaan suhteellisen nopeasti. Varmistuin pian siitä, että yhteisöpedagogius oli minulle oikea suunta. Mutta yhden varmuuden löytäminen yleensä luo seuraavan haasteen, joka usein tulee tarkentavien kysymysten muodossa. On usein helpompaa vastata “kyllä vai ei?” -kysymykseen, kuin vastata “Mitä kyllä tässä tilanteessa tarkoittaa?” -kysymykseen. Minulle tarkentava kysymys oli “Mitä haluan tehdä tällä laajalla työkalupakilla ja valmiudella?”, ja siihen vastaaminen johtaa minua kirjoittamaan tätäkin tekstiä.
Olen suorittanut opintojeni toista harjoittelua Osaamiskeskus Nuoskassa. Päädyin tähän harjoittelupaikkaan melkeinpä luontaisena jatkeena erästä opintokokonaisuutta. Harjoittelua edeltävänä syksynä toteutin projektityöskentelyyn liittyvää opintojaksoa, jonka aikana lähdin pienen tiimin kanssa pilotoimaan projektina Nuoskan tarjoamaa mallia. Projektin aikana pääsimme toimimaan yhteistyössä erittäin monipuolisen ja vastaanottavan osaajien yhteisön kanssa, joka tuki meitä toteutuksessa ja oli myös selkeästi kiinnostunut projektin opinnollisesta arvosta meille. Vaikka kyseinen projekti ei ollutkaan ensimmäinen kosketukseni Tutkimus- ja kehittämisajatteluun, se sai kokemuksena minut ajattelemaan jälleen kerran polkuani uudelleen, ja vain muutamaa kuukautta myöhemmin päädyin takaisin Nuoskaan suorittamaan harjoitteluani.
En tiennyt tarkalleen mikä minua odotti, mutta olin innoissani hyppäämässä täydessä vauhdissa kyytiin. Ajatukseni “siististä sisätyöstä” oli vielä epäselvä, ja koin tietynlaista hämmennystä myös siitä mitä kyseisellä termillä tarkoitettiin. Tietysti on selvää, että jonkun pitää tutkia, ajatella, luoda ja kehittää, ennen kuin pääsee näkemään tutkimustuloksia tai uusia toimintatapoja. Aivan kuten jonkun täytyy lypsää lehmä, ennen kuin pääsen sekoittamaan maitoa kahviini. En tiennyt miten se käytännössä toimii, sen enempää kuin tiedän meijereiden toiminnasta. En tiennyt miten nuorisotyötä tehdään toimistosta käsin, mitä jokaiseen päivään kuuluisi tai miten konkreettisesti päästään hyvistä ajatuksista vakinaisiin toimintamalleihin. Halusin tietää, joten siirsin ajatukseni pois meijerille lähtemisestä. Lähdin sen sijaan etsimään muita vastauksia.
Harjoittelun kymmenen viikkoa tarjosivat vastaukset mietteisiini, ja opin paljon käytännön asioista nuorisotyön luonteesta ja omista näkemyksistäni. Näistä ehkä tärkein oli ymmärrys siitä, kuinka monella tasolla tulee tapahtua tutkimusta, innovaatiota ja sovellusta ennen näkyvää muutosta. Omassa kuvailussani näkisin tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotyön (TKI) olevan lähin asia mitä meillä on vanhan maailman filosofeihin. Työskentelyyn vaaditaan omia ajatuksia, kuin myös syvempää ymmärrystä aihealueista ja reaalimaailman tilanteesta. Abstraktin tason ymmärtämisen lisäksi tarvitsee myös olla valmis työskentelemään, kehittämään ja kokeilemaan toteutuksia käytännön eri tasoilla. En väitä TKI-työn olevan mitään “renesanssi-miehen” uudelleen ajattelua, mutta monipuolinen osaaminen omalla alalla mahdollistaa täysin erilaisen ammattiosaajan roolin. Näin luodaan muutoksen pohjarakenteet ja ylläpidetään positiivisen kasvusuunnan olemassaoloa.
Yksi tärkeä tajuamani asia oli ajatus erilaisista tavoista toteuttaa nuorisotyötä. Tämä liittyy myös vahvasti kokonaisvaltaisen muutosprosessin luonteeseen ja perustuu meidän käsitykseemme työkentän rakentumisesta. Oma näkemykseni oli pitkään, että suurin osa työstä tapahtuu niiden ihmisten toimesta, jotka ovat työskentelemässä ruohonjuuritasolla. Heidän, jotka päivittäin ovat nuorten kanssa, toimien kohtaamisen ja ohjaamisen parissa. Vaikka kentällä toimijat ovat erittäin kriittinen osa koko ammattikunnan toimintaa, kenttä ja sen mahdollisuudet rakentuvat useammalla tasolla. On monia rooleja, joilla kaikilla on tärkeä tehtävä. Vaikka niiden työ ei ole aina näkyvää, ilman niitä ei ole nuorisotyötä nykyisessä muodossaan. Huomaan samaistuvani tutkijan ja keksijän rooliin, ja uskon ajattelijoita aina tarvittavan. Jotkut meistä työskentelevät ammattiliitoissa taistelemassa työkentän rakenteiden oikeudenmukaisuudesta, toiset taas kouluttajina valmistamassa meitä työskentelemään ympäristöissä.
Olen usein kuullut käytettävän sillan rakentamista esimerkkinä yhteisön työskentelystä. Siltaa rakentaessa kaikkien tekemä työ on kriittisen tärkeää, koska siltaa rakentaessa on pohjimmillaan kyse turvallisuudesta. Jos materiaaleissa, suunnitelmissa, rakentajien työssä tai kenenkään osaamisessa on puutteita, sillasta ei tule turvallinen. Jokaisen prosessiin osallistuvan työpanos on tärkeä, vaikka et ehkä arkkitehtia näkisikään työmaalla. Tiedän että moni on nuorisoalalla auttaakseen nuoria, ja usein olen itsekin kuvaillut tätä kutsumusammattina. Tämän myötä nousee halu nähdä oman työn positiivinen vaikutus. Vaikka oma työ ei suoraan kohtaisikaan nuoria, eivätkä sen vaikutukset olisi aina näkyvissä, voin silti tietää olleeni luomassa nuorille parempaa tulevaisuutta luomalla nuorisotyölle parempaa tulevaisuutta.
Polkuni ei ole vielä todellakaan päättynyt, ja olen varma, että pääsen tulevaisuudessakin toimimaan monenlaisissa työtehtävissä ja rooleissa. Voin sanoa harjoitteluni Nuoskassa antaneen minulle paljon vastauksia. En osaa vielä rehellisesti sanoa mikä minut tulee viemään mukanaan seuraavaksi, mutta tämän kokemuksen jälkeen olen taas askeleen lähempänä sitä iankaikkisen kysymyksen vastausta, “Mikä minusta tulee isona?”
Sauli Kareaho
yhteisöpedagogiopiskelija
Osaamiskeskus Nuoska