Verrattuna nykynuoriin oli oma lapsuuteni ja nuoruuteni varsin huoleton. Elettiin 90-lukua ja Kainuun perukoille trendit tulivat ainakin kymmenen vuotta myöhässä. Lapsuuteni vietin kyläkoulussa Jormualla, pienessä viidenkymmenen hengen kyläkoulussa. Kulttuurishokki on varsin lievä sana kuvaamaan luokkamme tunnelmia siirtyessämme yläkouluun suurempaan kaupunkiin. Vastassamme oli iso yläkoulu ja meidän pienen yksikkömme sulauttaminen isompaan luokkaan, jonka jäseniä emme tunteneet.
Meitä ei ryhmäytetty. Tietenkään. En tiedä oliko se tapana silloin muissakaan kouluissa, mutta muistan yhä sen kiusallisen hetken, kun aikaisemman luokkamme oppilaat värisevällä äänellä kertoivat nimensä omista pulpeteistaan käsin. Ensimmäisten päivien jälkeen luokassa alkoi viikkoja kestävä sotatila ja sen taistelutantereen jälkeen uhrit ja voittajat jaettiin luusereihin ja suosittuihin.
Joskus mietin, olisiko vaikkapa nuorisotyöntekijän myötävaikutuksella luokkamme toiminta ollut terveemmällä pohjalla? Aikuinen, jolla olisi ollut koulutus ja valmius kohdata oppilaiden pelot ja tarpeet. Viime kesänä olin vierailulla Kainuussa ja eksyin lenkille vanhan kouluni pihaan. Se ei ulkoisesti ollut kokenut juurikaan muutoksia ja katsoessani sitä tunsin, miten möykky kasvoi sisälläni. Muistin pelon ja kauhun sekä kummallisen vaitonaisuuden kulttuurin. Koulun henkilökunnalle ei oikein uskaltanut kertoa, miten huonosti oppilaat voivat. Eikä se tarkoita sitä, etteivätkö opettajat olleet sympaattisia. Varmasti he olivat, mutta eiväthän he voineet nähdä mitä välitunneilla tapahtui.
Havahduin kaksikymmentä vuotta myöhemmin samantapaiseen tuttuuden tunteeseen, kun aloitin työn teatteriopettajana lukiossa. Myötäelin oppilaiden ensimmäisiä päiviä uudessa koulussa ja olin kiinnostunut heidän voitoista ja tappioista. Jokainen uusi ryhmä ryhmäytettiin ja pääosin kommentit oppilailta olivat tyytyväisiä. Osa oppilaista oli muuttanut ehkä omillensa ensimmäistä kertaa ja myös kaupunki oli heille uusi. He eivät tunteneet ketään ja oppitunneilla tutustuminen on paljon vaikeampaa kuin tunnilla, joka on keskittynyt tekemään oppilaan olon mahdollisimman mukavaksi ryhmänsä keskellä. Siinä on nimittäin ryhmäyttämisen ydin: miten tulen hyväksytyksi omani itsenäni, osana isompaa laumaa?
Kuva: Teatterikoulu Timotei
Hyvin toteutettu ryhmäyttäminen ja tilanteen tarkastaminen säännöllisin väliajoin suojaa kiusaamiselta. Ihmisen on helpompi suhtautua ikävästi toiseen ihmiseen, jos hän on tuntematon. Sosiaalisen median keskustelupalstat ovat tästä paras mahdollinen esimerkki. Itse teatteriopettajana ajattelen, että ryhmäytys vaatii tekijältään paljon energiaa. Usein oppilaat ovat aluksi varautuneita tai ujoja ja he ikään kuin lainaavat energiaa ohjaajaltaan. Paras lopputulos onkin se, että ryhmän oma generaattori alkaa toimiessaan tuottamaan energiaa ja ohjaajan rooli pienenee. Oikeastaan ryhmäyttäminen on elintärkeää kaikille, ammatista tai positiosta riippumatta. Ehkä hallituksen tai eduskunnan työtaakkaa ja toiseuden ymmärtämistä helpottaisi, jos heillä olisi oma nuorisotyöntekijä ryhmäyttämässä heitä aina uudestaan ja uudestaan ja purkamassa syntyneitä konflikteja.
Ninni Parviainen
suunnittelija
Kunnallisen nuorisotyön osaamiskeskus Kanuuna
Ryhmäyttämiseen liittyvä koulutusmahdollisuus:
Nuoska järjestää Intoa ja osaamista ryhmäytykseen! –koulutuksen, jonka ensimmäisessä osiossa 1.6.2021 saat perustietoa ryhmäyttämisen merkityksestä, pääset kokeilemaan matalan kynnyksen harjoitteita, opit etäaikaan soveltuvia ryhmäytysmenetelmiä sekä saat vinkkejä toisilta hyväksi koetuista ryhmäyttämisharjoitteista.
Lisää tietoa koulutuksesta tästä linkistä. Ilmoittautuminen 28.5.2021 mennessä.
Osaamiskeskus Nuoska on yksi opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamasta osaamiskeskuksesta vuosille 2020–2023. Nuoskan toimintaa koordinoi Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun (Xamkin) nuorisoalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Juvenia. Kunnallisen nuorisotyön osaamiskeskus Kanuuna on yksi osaamiskeskus Nuoskan osatoteuttajista.